Minäpä valaisen pikkusen maasto yksipyöräilyn, (eli ykkösen saloja). Niinkuin harrastajat pyöräänsä kutsuu.Tämän jälkeen voitte tehdä johtopäätöksiä miksi se maantiepyörä kulkee aloittelijalla
Tavallisen maastopyöräilyn sanotaan olevan koko kehon laji. Olen eri mieltä vahvasti.
Etenkin jos sitä verrataan ykköseen.
Mielestäni normi maastopyöräily on todella tylsää ja yksitoikkoisen helppoa. Kädet puutuu kun ei mitään tarvi tehdä
Kerran pidin reilu viikon tauon ykkösestä, ja ajoin sen ajan vain tavallisella luomufätillä maastossa 0.25bar paineilla.
Suunnilleen 60-100 km päivässä vaikeassa maastossa.
Sen jälkeen kun hyppäsin ykkösen kyytiin niin tajusin että, nyt on tullut tehtyä virhe.
Kunto ei riittänytkään enää siihen ajotyyliin mihin ykkösellä olin tottunut.
Joten vannotin itselle että enää en ikinä tee näin.
Ajan siis normi kaksipyörä fätillä enää korkeintaan lepopäivinä ja palautuslenkkejä (30-60km).
Niin kun aina ennenkin. No, puoleen vuoteen en ajanut metriäkään.
Noniin..
Ykkösessä kahvaa vedetään ja käännellään maastossa tavallisesti 30-45 kilon voimalla. Hetkellisesti enemmänkin.
Voitte kuvitella mitä se tekee käsille ja keskivartalolle.
Puhun nyt koko ajan itsestäni ja 65 kilon nakkepainosta.
Ajokamat päällä painoa on reilut 75 kiloa. Ja pyörä päälle 5 kiloa.
Kahvasta kiskominen on pakollista jos haluaa voiman välittyvän renkaaseen ja että pysyy yleensä pystyssä maastossa.
Ja välittyyhän sitä voimaa kun kahva on suoraan voimalinjalla jalkojen välissä.
Vähän kuin maastavetoa punttisalilla.
Paitsi että kahvaa samalla liikutellaan sivusuunnassa ja sinne tänne ohjauksen takia. Liikuttaminen on elinehto ajamiselle.
Kääntäminen on raskasta koska siinä koko ajan taistellaan omaa kroppaa vastaan. Voima tarvitsee aina vastavoiman.
Kun ei ole kuin yksi piste joka ottaa maahan vastavoimaa ei voi ottaa pyörästä. Se on tehtävä keholla.Vartalo tekee jatkuvaa kiertoliikettä. Sekä liikettä eteen ja taaksepäin.
Toista kättä heilutetaan ilmassa että se helpottaa kiertoliikettä, ja auttaa tasapainoon.
Ja samalla kahvakäsi repii n.40 kilon voimalla kahvaa.
Ajaminen on kuin rodeoratsastusta.


Ykkösellä painopiste on aina niin että pito on maksimaalinen.
Voimantuottoa voi siten antaa aina täysillä.
Kun taas kaksipyöräinen aina joko sutii tai keulii.
Ykkösellä todella harvoin pito on ongelma. Ellei ole todella liukasta mutaa. Se on aina voimanpuute se joka tökkii.


Pito on kaiken AA ja OO. Pyörää ei voi hallita ja pitää pystyssä jos hetkeksikin pito häviää.
Silloin aina tasapaino menetetään jossakin suunnassa. Joskus hetkellisiä luisuja voi onnistua hallitsemaan.
Mutta vain hetkellisiä. Ja ne vaatii todella nopeita refleksejä. Tai tuuria.



Tasapaino ei juuri koskaan ole ongelma. Vaikka niin yleisesti aina ajatellaan. Ei. Ei pidä olla erityisen hyvä tasapaino.
Tavallisen ihmisen tasapaino riittää. Ongelma on aina se että, ei ole voimaa pitää sitä tasapainoa. Joko voimaa vaan ei ole, tai on liian väsynyt.
Ja se on lähes aina kaatumisen syy.
Jos paino ei ole just maksimit renkaalla, se ei yleensä haittaa kun olet jo muutenkin kaatumassa
Ja kaatumiseen tässä lajissa kyllä tottuu. Ja oppii. Jos ei jalat kanna kaatuessa niin sitten kannattaa osata lähteä pyörimään kuperkeikkaa.
Joskus kaatuminen tapahtuu niin nopeasti ettei ehdi edes tajuta. Et vaan huomannut maassa sitä juttua johon kumi osui ja sitten mentiin.
Näissä tilanteissa yleensä sattuu sitten kipeemmin.
Leukasuojallinen kypärä on pelastanut itseni monesti varmasta koko naaman pirstaloitumisesta.
Mutta solisluita se ei pelasta


Ykkönen ei rullaa minkäänlaisen epätasaisuuden yli ilman voimaa. Joko eteenpäin polkevaa voimaa, tai "taakseppäin" vievää voimaa, eli
pidetään polkimilla vastaan ettei vauhti kiihdy liikaa. Vapaaratasta kun ei ole.
Vastaan pitävään polkemiseen normi pyörässä ei ole tottunut ja se tekee siitä todella raskasta.
Siksi alamäkeenkin ajaminen on uskomattoman raskasta. Ei voi vain antaa pyörän rullata alas.
Nopeutta on pakko hidastaa koska ei voi ajaa kovempaa kuin mitä pystyy polkemaan.


Itsellä maksimi kadenssi on noin 230. (100mm kammilla).
Tällä kampipituudella ajamisen raskaus tuntuu kuin normi luomumaasturilla ajaisi jatkuvasti isoimmalla vaihteella.
Sitä voi jokainen kokeilla itse mille se tuntuu. Ja muistaa että ei ole olemassa alamäkiä
Minulle se ei ole mikään ongelma. On testattu monesti. Ongelmana on silloin vain voimansiirron kesto.


Toki ykkösessä kadenssi on suurempi. Mutta se ei ainakaan helpota tilannetta.
Tilanne on samalla raskas ja iso kadenssi.
Ihan maksimia ei voi koskaan pyörittää kun aina pitää olla se viimeinen rutistus varalla jos tasapaino horjahtaa liikaa eteen.
Sillon on löydyttävä se viimeinen polkaisu, tai useampi. Ja vedettävä kahvasta nopeasti että rengas tulee eteen joutuisammin.
Se on 30 nopeudessa vaarallista ja pelottavaa
Etenkin jossain kivikossa. Mutta toki kivikko antaa supervoimia kun siihen ei tosiaankaan halua kaatua.
On vaan pakko keksiä voimaa jostain.


Mäkeäkin alas tullessa polkuvoimaa epätasaisuuksien takia pitää jatkuvasti säädellä.
Joten en oikein osaa sanoa kumpi on raskaampaa.. ylä, vai alamäki. Vai tasainen.
Sanonkin aina ettei ykköselle ole olemassa ylä tai alamäkeä. On vain raskas tai vieläkin raskaampi tasainen


On tottakai olemassa jarru. Ja se pitääkin olla hyvä, ja sen kanssa on oltava sinut että siihen uskaltaa yleensä edes koskea.
Jarrulla hidastetaan silloin kun jaloilla ei enää jaksa. Yleensä aina vaikeassa maastossa haluaa ajaa ilman jarrua, koska
jarrun käyttäminen muuttaa pyörän käyttäytymistä hieman arvaamattomaksi.
Mutta jyrkässä mäessä jarru on pakollinen. Kenenkään reidet ei kestä ikuisesti mitä tahansa mäkeä.
Jos vauhti kiihtyy kovemmaksi kun ehtii polkea.. ollaan ikävässä tilanteessa.
Ei uskalla hypätä pois kyydistä, mutta samalla ei uskalla eikä pysty olla enää kyydissä.
Eikä tosiaankaan uskalla koskea jarruun, koska silloin lähdetään kuin katapultista.
Ja voin sanoa että 30kmh nopeudesta alamäessä se ei ole kivaa.
Ykkösessä kun istutaan melko korkealla.


Pyörää käytännössä ajetaan koko ajan seisaaltaan. Silloin voimantuotto on maksimaalinen ja jaloilla joustaminen helpompaa.
Reiteillä on helpompia osuuksia silloin tällöin jossa voi muutaman sekunnin istua. Se on tässä lajissa se ihana lepohetki ajossa.
Muuten jos pitää levätä, täytyy hypätä pois kyydistä.
Itse ajan aina täysillä niin pitkään kun jaksan. Aina viimeiseen polkaisuun asti. Yleensä siinä vaiheessa sitten onkin jalat niin löysänä..
että on vaikeaa pysyä pystyssä kun hyppää/lentää pois kyydistä. Jalat ei vaan kanna.
Maastosta riippuen ajomatka ilman pakollista pysähtymistä vaihtelee. Joskus se on 10 metriä tai 50m tai kilometri.
Tai ihan mitä tahansa. Ehkä metri Koska lyhyt kampi ja iso rengas tekee lähdöstä vähän kuin autolla yrittäisi lähteä liian isolla vaihteella.
Ekat polkaisut täytyy antaa kaikki voimat mitä löytyy että pääsee vauhtiin.
Ounasvaaralla täytyy ottaa melko usein lepotaukoja. Maasto on mäkistä ja epätasaista. Mutta se se vasta onkin jännää


Minun lepotauot ovat noin 30 sekuntia. Sen jälkeen jaksan taas ajaa kuin uusilla jaloilla.
Joskus pidän maksimissaan minuutin tauon.
Sen jälkeen joka sekunti on liikaa, koska syke ja hengitys laskee liian alas ja lihakset jäähtyy liikaa..
ja silloin liikkeellelähtö on kankeaa ja vaikeampaa. Pelkkä kyytiin nouseminen maastossa kuluttaa uskomattoman paljon energiaa.Ja siksi sitä toivoo että onnistuu kerralla.
Kylmillä lihaksilla ajaminen on yllättävän vaarallista.
Keho ei ehdi reagoida maastoon ja kaatumiset lisääntyy. Kunnes taas lämpenee ajossa.
Ja lämmintä ykkösellä ajaminen on.
Käytän lähes samoja ajovarusteita kesät talvet. Koskaan ei ole kylmä tullut. Oli sitte +30 tai -30.
Aina takaisin tullessa on niin märkä että sama olisi käydä kamat päällä uimassa.


Talvella tämän takia pysähtyä ei vaan voi. Varmasti siksi oppinut lyhyisiin lepotaukoihin.
Läpimärillä vähillä vaatteilla ei todellakaan voi pysähtyä moneksi sekunniksi.
Muuten paleltuu saman tien. Ja lämmön uudelleen nostaminen on aika kova homma.
Lisävaatetta ei halua talvella laittaa kun jatkuva liikkuminen pyörän päällä tulee sitten liian kankeaksi.
Energiankulutus sitten taas kasvaa ja hiki lisääntyy.