en taida olla todellinen työmatkatempoilija, kun silti tuntuu pieni empatian pisto sydämmessä ohittaessa..
mutta oma tappio kyllä hävettää nyt!! jouduin tänään maastopyöräilijän ohittamaksi. maastopyöräilijän!! ajan siis maantiepyörää... jos ajan enää. eihän sitä enää pyörän selkään kehtaa nousta.
maastopyöräilijä lukkopolkimilla suihkaisi niin ikään alamäessä ohi. tästä suivaantuneena otin herran kiinni ja menin ohi. painoin täysillä varmuuden vuoksi pari kilometriä, että tulee varmasti eroa. no mitä vielä. järkytyksekseni huomaan varjon seuraavan kintereilläni, kaveri on siis tullut peesissä koko matkan!! vaihteet vaan rutisee kun joudun runnomaan isompaa silmään. ei auta. olen kääntymässä vasemmalle, ja näytän käsimerkkiä. menen oikeaa laitaa, ulkokaarteen kautta. tämä kyseinen herra ampaisee sisäkaarteen kautta mutkaan, mahdollisia vastaantulijoita uhmaten ohitseni, ylämäkeen!! ja minä raukka koitan pysyä perässä. turhaan. herra sotkee noin sadan metrin eron, jota en enää jaksa kiriä kiinni. ajamme samaa vauhtia kunnes käännyn ja menen kotiin nurkkaan häpeämään. vieläkään en ole täältä nurkasta poistunut.
Kirjanmerkit