Joukkotuhoaseet tunnetaan ulkomaanuutisista, "joukkotuholääkkeet" taas urheilusivuilta. Jälkimmäisen termin on lanseerannut Bernat López, espanjalainen mediatutkija, jonka erytropoietiinia eli epohormonia käsittelevä artikkeli ilmestyi Sport in History -lehden uusimmassa numerossa (1/2011).Alkujaan tämän lähetti Schöne Scheisse
Tämä ihmisen oma hormoni säätelee punasolutuotantoa, joten sen rooli on keskeinen hapenottokyvylle.
Epon synteettinen versio valmistui 1980-luvun puolivälissä, mikä oli hyvä uutinen paitsi munuaispotilaille myös kilpaurheilijoille, jotka ovat aina arvostaneet korkeaa hapenottokykyä.
Epohormonin maine musteni pian sen jälkeen. Kohuviestit kertoivat, että parikymmentä keskieurooppalaista pyöräilijää olisi menehtynyt tavalla, joka viittasi sydämen äkilliseen pysähtymiseen yöllä.
Suositun teorian mukaan sydän ei siis lepotilassa jaksaisi pumpata epolla liian paksuksi manipuloitua verta.
Sellainen näkemys on vakiintunut sekä journalistiseen että tutkimukselliseen tekstiin 20 vuoden aikana. Vivahteita on erottunut vain siinä suhteessa, kuinka monta uhria epon sanotaan aiheuttaneen.
"Joukkotuholääke" herätti luonnollisesti hälyä antidopingväen parissa, onhan kontrollitoimien yhtenä perusteluna huoli urheilijoiden terveydestä.
Elimistön ulkopuolisen epon tunnistamiseen ei vain ollut testimenetelmää, joten nopein keino yrittää laittaa kuriin urheilijoiden veriarvot oli epäsuora: hemoglobiinin mittaus hetkeä ennen kilpailua.
Aivan ensimmäisenä oli asialla maastohiihto, jossa otettiin maailmancupin yhteydessä käyttöön veritestit 1997. Mikäli hiihtäjän hemoglobiiniarvo ylitti määrätyn rajan, hän joutui starttikieltoon vailla sen suurempia sanktioita.
Verikontrollia oli näkyvästi ajanut Suomen Hiihtoliittoa pitkään palvellut lääkäri Tapio Videman, ja kuten hän kernaasti korosti, jotain täytyi tehdä, jotta hiihtokisat eviät muuttuisi kamppailuksi elämästä ja kuolemasta.
Uskomus epohormonista "joukkotuholääkkeenä" on 2000-luvulla niin laajalle levinnyt, että sen kumoaminen lienee jo mahdotonta. Bernat López silti pyrkii juuri siihen tuoreessa tutkimusartikkelissaan.
Ensinnäkin hän rajaa selittämättömien pyöräilijäkuolemien määrän kahteen. Mutta silloinkaan ei ole pitävää näyttöä oletukselle, että vain ja ainoastaan epo olisi turmien taustalla. Selitystä vaille jääviä suruviestejä tulee toisinaan muistakin urheilumuodoista, eikä niitä ole aina syytä yhdistää lääkkeiden väärinkäyttöön.
Mitkä sitten ovat ne tieteelliset faktat, jotka vahvistaisivat epolla viritetyn veren vaarat? Lópezin hätkähdyttävän havainnon mukaan todisteita ei ole löydetty missään laboratorioissa. Koe-eläinten veri ei ole niin sanotusti sakkautunut, eikä sellaista uhkaa alan kirjallisuus edes tunne.
Tietyt antidopinglääkärit ja heitä myötäilleet maallikot ovat tyytyneet kierrättämään väitettä, joka osoittautuu lähemmässä tarkastelussa urbaaniksi urheiluhuhuksi.
Espanjalaistutkija järkeilee, että tarina "joukkotuholääkkeestä" liittyy antidopingia laajemminkin luonnehtivaan pelotteluun. Se taas on toistuvasti tehottomaksi todettu taktiikka, sillä urheilijat eivät ole harhautettavissa niin helposti kuin jotkut tahot toivovat.
Mitä sanoikaan entinen päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö kohta Lahden dopingtapausten jälkeen?
Suorituskyvyn lääketieteellistä manipulointia ohjaa hänen kokemustensa mukaan kaksi periaatetta kautta maailman: testeissä ei pidä jäädä kiinni, eikä urheilijan terveyttä sovi vaarantaa,
Suomalaiset epäonnistuivat kymmenen vuotta sitten ensin mainitussa tavoitteessa, koska epohormoni oli päätynyt kiellettyjen aineiden listalle.
Dopingtestissä paljastunutta verenohentajaa käytettiin vain siksi, että epolla nostetut veriarvot saataisiin veritestiä ajatellen riittävän alhaiselle tasolle. Ironista kyllä, ainoa terveysriski piili siinä, että kilpailupäivän paineessa ja kiireessä suoritettu verenohennus olisi mennyt pieleen.
Kun epon maine on nyt palautettu, voidaanko seuraavaksi olettaa, että tämä teholääke poistettaisiin kieltolistalta?
Näin tuskin aivan heti tapahtuu, sillä antidopingia on alusta asti leimannut rationaalisen harkinnan asemesta moraalisen paniikin lietsoma hätäily.
Aineita ja menetelmiä kielletään huhujen ja väitteiden pohjalta, ja jos tosiasiat kertovat muuta, sen pahempi tosiasioille. Esimerkiksi veritankkaus julistettiin pannaan 1980-luvulla, vaikka menetelmä on tunnetusti ehdottoman turvallinen.
Suomessa muuten oli juuri epohormonista esillä asiallista tietoa niin varhain kuin 1988. Johtavat fysiologit Heikki Rusko ja Jukka Viitasalo julkaisivat tuolloin kiehtovan tekstin kirjassa "Suomalainen valmennusoppi".
He toivottivat epon tervetulleeksi kilpakentille, sillä "sen avulla annostelua sopivasti säännöstelemällä voidaan tulevaisuudessa urheilijan veriarvot säätää halutulle tasolle",
Bernat López ei ole tietenkään perehtynyt suomalaisiin keskusteluihin, joten häneltä jää väliin tilaisuus kiittää Ruskoa ja Viitasaloa kiihkottomasta tiedottamisesta.
Väitetty tappajahormoni on nimittäin vain lääke, joka kohentaa kenen tahansa oloa ja lisää siinä ohessa urheilijoiden suorituskykyä.
Fyysistä suorituskykyä parantavia lääkkeitä sallitaan urheilijoille kosolti jo tällä hetkellä. Mainio esimerkki on astmalääkitys, joka voidaan hyväksyä, jos urheilija pystyy todistamaan kärsivänsä "rasitusastmasta".
Toisaalta kestävyysurheilijoiden veriarvot tapaavat romahtaa kiivaimmalla harjoituskaudella. Mikä siis estää "rasitusanemian" diagnoosin ja sen jälkeen avoimesti tapahtuvan epolääkityksen?
Kysymys ei ole teoreettinen, sillä sen esitti Oslon äskeisissä MM-kisoissa puolalainen huippuhiihtäjä Justyna Kowalczyk. Utelun taustalla oli norjalaisen vastustajan kohuttu astmalääkitys. Sellaisen hoitotoimenpiteen oikeuttavan logiikan tulisi Kowalczykin mielestä johtaa myös epohormonin sallimiseen.
Puolalainen ei saanut haasteeseensa vastausta, kenties siksi, että rehellinen vastaus järisyttäisi nykymuotoisen antidopingin perustuksia.
Että sillai. Tässä on tietenkin vain keskustelun erään osapuolen näkemys. ja voidaan oikeutetusti esittää arvioita mediatutkijan tai historioitsijan pätevyydestä lääketieteellisissä kysymyksissä.
Lainaa viestiä vastauksessa
Kirjanmerkit