Vaikka (etelä)pohojalaane olenki, nii eilemmeinas ruveta usko loppumaha.

Siis, eilen aamulla 19 km töihin täysjoustolla auraamattomuutta kiroten. Totesin kuitenkin, että asiat voisivat olla pahemminkin. Illalla paluu kestikin sitten 2 h, josta puoli tuntia meni jäätyneen lukon avaamiseen. Ei auttanut lukkosula, ei stendari, vaan lasillinen niin kuuma vettä kuin kraanasta vain ikinä tulee (olisikohan jotain 60-asteista). Heti aukesi lukko. Sitten huomasin jarrujen ja vaihteiden olevan jäässä. Jarrut aukenivat pian, mutta vaihde pysyi samana koko reissun. Seuraavaksi jäätyi sitten kuski viimasta kankeaksi, ja lunta tuprusi vain lisää. Taisi olla tämän talven pahin keli, mitä on moni jo täällä kironnut. Miesten tarinoissa kerrotaan, että viime talvena olisi ollut pahempaakin.

Kävi eilen oikeasti mielessäni, että onko tässä mitään järkeä ja että pitäisikö lopettaa ulkopyöräily helmikuuksi. Pyörätön helmikuu. Fillaroinninhan pitäisi olla hauskaa, mitä se onkin kun tiet ovat vain auratut. Ei minua henkilökohtaisesti pakkanen, vesisade tai mitä nyt taivaalta sattuu tulemaan hirvitä. Se on se mitä on renkaiden alla. Ja minä sentään harrastan kohtuullisen rankkaa maastoajelua. Mutta tämä vain ei ole oikeasti enää hauskaa, vaan kyse on pikemminkin sinnikkyydestä ja (vaikkapa siitä pohjalaisesta) peräänantamattomuudesta.

Onneksi tulin tänä aamuna junalla töihin havaitakseni sen olevan ensinnäkin myöhässä ja pysyvän ns. Hakaniemen seisakilla turhan pitkään. Ikkunasta katselin viereisellä kevlillä vilahtelevia pyöräilijöitä, joiden alusta näyttäisi olleen hyvässä kunnossa. Minulla meni eilen luottamus auraustoimeen, joka on tässä tämän talven varrella sentäs kehittynyt parempaan suuntaan. Silti en tänä aamuna jaksanut uskoa, että tie olisi auki. Ja mukavahan se oli lukea näitä palstan juttuja lämpimässä vaunussa. Kiitos niistä ja uskoa veljet sisaret. Pääkaupunkiseudun täsmäsää ei lupaa loppuviikolle hiutalen hiutaletta.