Mainio tapahtuma kolmen vuoden osallistumistauon jälkeen. Suomen paras maastopyöräilytapahtuma jo vuodesta 1998. Ensi kerralla tuleekin 10 Tahkoa täyteen.

Tuli testattua muutamia juttuja ensimmäistä kertaa. 10 kilsan kohdalta saakka ajoin yhdellä piilolinssillä, ilman linssiä jääneen silmän tarvitseman vahvuuden ollessa vajaat -4. Alussa meinas vähän tökkiä alamäissä kun syvyysnäkö ei ollu kovinkaan hyvä. Tuli paineltua jarrua turhan paljon ja polkupätkillä ei oikein päässy luukuttamaan. Eka kiekka meni kevyen oloisesti, niin kuin pitikin mennä kun eroa puolikkaan matkan kärkeen tuli noinkin paljon.
Toisella kierroksella alkoi hupi. Linttasin edellä menijän parin minuutin kaulan kiinni ensimmäiseen huoltoon mennessä ja Halssilla tuntui kintuissa pieniä krampin alkuja. No ei muuta kun höyryä ja kohti Kinahmia. En edes tiennyt keulapaikasta tässä vaiheessa. Kinahmin päällä yksisilmäisen iskuvauhti oli hidasta ja takaa-ajaja saavutti. Selkä ilmoitteli olevansa lopussa. Kinahmin alla hiekkatiellä pääsi hetkeksi nauttimaan ison rattaan vauhdista, mutta takareidet olivat eri mieltä ja halusivat krampata. Siinä oli selvää, että nousu tulee olemaan epämukava. Kisan tuleva voittaja avasi nousun tasaisella vauhdilla ja hävisi tunkkaamalla horisonttiin. Itse jäin ottamaan harkittuja askelia. Matka jatkui surkealla vauhdilla eteenpäin ja Kalkkiruukin huollon jälkeen pääsin pujottelukepiksi vahvan eestiläisen ohittaessa. Sinne meni. Körötellen eteenpäin.
Tarpisen tienoilla kisan tuleva kakkonen iski peesiin ja päästiin ajelemaan palauttavaa hiekkatietä yhteistuumin. Tuulivaaran nousussa tiesin tuskaa olevan taas luvassa. Hyvän kiriavun turvin saatiin eestiläinen kiinni ja painettiin ohi. Tuulivaaran jumppapätkällä minulta karattiin taas ja jäin kärsimään yksikseni. Kramppien (sis. takareidet, pohkeet, sormet, käden ojentajat ja ranteet) ja selkäkivun "vauhdittamana" ähistelin eteenpäin hämärän rajamailla. Jumppapätkän loppupuolella suoraan ajaminen ei enää ollut mitenkään varmaa ja onnistuin putoamaan krampanneilta suorilta jaloilta kuralatäkköön kyljelleni. Pahoittelut niille 60km ajajille, jotka sattuivat olemaan lähistöllä (pääsi voimasanoja). No ei siinä muuta kuin entistäkin tummuneempana kohti Rahasmäelle nousua. Tuskasta valittaen ylös ja alas. Ennen loppunousua pääsi vähän palautumaan tielle ja itse nousu meni yllättävän mukavasti. Loppulaskussa pääsin taas kokeilemaan uutta juttua, eli loppulaskussa kaatumista. Hyvin meni tuolihissin alle saakka, kunnes vaan ajauduin vasemmalta ajolinjalta lisää vasemmalle ja ennen tangon yli lentämistä ajattelin vaan "tämä oli hyvä elämä". Krunts ja nurin. Silmät auki, OK hengissä ollaan ja kaikki toimii eli jatketaan kisaa. Sumussa alas ja taakse vilkuilematta lahden kierto ja kolmantena maaliin. Maalissa menikin aika tovi aitaa vasten kyhjöttäessä kun jalat vetäisivät molemmilta puolilta juntturaan.

Pitäis vissiin käydä enempi izmon rankasuretkillä niin ei tuntuis Tahkon ajelut niin raskaalta. Toimiva stereonäkökin voisi auttaa.
Ne on muuten grand old MTB man-izmon kouluttamia kaikki nuo Kaupin Kanuunat, ml. itse, ketkä podiumeilla kävivät tänäkin vuonna. Rankasuretkiä ympäri vuoden jo 1990-luvulta. "Kun ajaa muutaman lenkin loppuun asti niin alkaa jaksamaan"