Moikkaan, jos ehdin tai jaksan, mutta riippumatta ajokalustosta. Moikkaan maantiekuskeja ja moikkaavat takaisinkin, moikkaan metsäpoluilla maastokuskeja ja moikkaavat takaisinkin. Laukaisevana tekijänä on vaikutelma harrastamisesta.
Moikkaan, jos ehdin tai jaksan, mutta riippumatta ajokalustosta. Moikkaan maantiekuskeja ja moikkaavat takaisinkin, moikkaan metsäpoluilla maastokuskeja ja moikkaavat takaisinkin. Laukaisevana tekijänä on vaikutelma harrastamisesta.
Olin kahtena kesänä Ypäjällä viikonlopun yli kuvaamassa hevosia. Toisena kesänä minua morjestettiin jo kylillä... Helsingissä mennyt 30+ vuotta eikä vieläkään juuri kukaan morjesta. Trikoilla tai ilman.
Ei muakaan ole koskaan moikannut, ei kyllä tarvitsekkaan. ajamisesta tulee liian hankalaa, kun täytyy tarkailla vastaan tulijaa siinä mielessä. Tosin se harmittaisi jos joku kuitenkin moikkaisi eikä ehtisi vastaamaan.
Maalla ja metsässä tervehditäänkin kaikkia ja juhannusyönä kun käytiin maistelemassa Hämeenlinnassa hampurilaisia, moikattiin kaikki vastaantulijat.
Mitä pitempi reissu, sitä herkemmin lapa nousee. Nämä <100 km lenkkeilijät ovat vähän sitä ...
"Sinunkin tulisi tietää, että pullot tehdään puhaltamalla, reiät ampumalla, mutta työt vie oman aikansa."
Ajattelin tänä kesänä käydä Hangossa, sinne on minulla yli 100 km. Ehkä sitten, mutta ei edelleenkään ole väliä.
Ai niin unohdin, minähän ajan sähköllä.
^no sua ei varsinkaan tervehditä![]()
No, niinkuin totesin, ei tarvitsekkaan. Eli hyvä niin.
Tässähän se on pähkinänkuoressa. Plus tietysti se että on tilanteita joissa on täysin absurdia ja itse asiassa paljon kiusallisempaa yrittää olla ikään kuin toista ei olisi nähnytkään tai ei olisi itse olemassakaan (or whatever) vain jotta välttyisi siltä että pitäisi tervehtiä tai - mikä voi ilmeisestikin joskus olla vielä kauhempaa tai turhaakin turhempaa - vastata tervehdykseen.
PS Kerran olen tervehtinyt golfaajaa - yksinkertaisesti siksi että se vaikutti luontevalta tai ainoalta oikealta siinä tilanteessa: vielä lumeton alkutalvi, lämpötila lähellä nollaa, sää tuulinen ja sadetta tekevä, olin ajanut jo pari tuntia kohtaamatta tai edes näkemättä muita ihmisiä eikä kentälläkään ollut ainuttakaan toista pelaajaa. Ja tervehdykseeni tietenkin vastattiin sitä mitenkään ihmettelemättä. Tietynasteinen hulluus ja ehkä tietynlainen (mutta ihan normaali) kotikasvatus yhdistivät...
Luulen kyllä ymmärtäväni että tähänkin ketjuun esitetään mielipiteitä ja käsityksiä puoliksi leikillään ja joskus jopa enemmän kuin hieman liioitellellen, mutta jos todella tuntee että tervehtiminen tai tervehtimiseen vastaaminen vaatisi jotain ihmeellistä ja ajamisen hankalaksi tekevää vastaantulijoiden tarkkailua, niin...en ymmärrä, en kertakaikkiaan kykene käsittämään mitä jonkun päässä silloin liikkuu ja miten hän maailmaa, itseään, paikkaansa siinä ja muita oikein katselee.
Muuten: aivan varmasti minulta on monta kertaa jäänyt huomaamatta vastaantulijan tervehdys tai olen jättänyt tervehtimättä vain sen takia etten ole tien toisella laidalla ajanutta ehtinyt huomaamaankaan kun olen ollut ajatuksissani tai katse on ollut tiukasti stemmissä (vaikka vauhti ei siitä sen kummemmaksi ole noussut). Mutta that's life, ei sitä kannata harmitella - enkä jaksa uskoa että vastaantulijatkaan sitä ovat jääneet miettimään...
Minun mielestänin kuitenkin sen väylän seuraaminen mitä kulkee on kuitenkin tärkeämpää kuin sen vastaantulijan katseleminen. Yllättäviä kuoppia, töyssyjä kiviä ym. muuta saattaa olla yhtäkkiä etupyörän alla ja syntyy vaaratilanne.
Kyllä haluan vastata siihen tervehdykseen jos sellainen on minulle tullakseen, onhan se nyt jo itsestään selvää.
Täällä susirajan takana ei morjesteta. Vastaantulevaa fillaristia vain tuijotetaan ilmeettömästi, jos sitäkään.
edit: eilen heilautin lapaa tien reunaan bemarillaan pysähtyneelle nuorisoryhmälle ja morjestivat takaisin iloisilla ilmeillä. Saattoi liittyä siihen, että olin juoksulenkillä aamuviideltä - paljain jaloin...
Eivät ne kuopat, töyssyt, kivet ja muut mistään sivusta hyökkää eivätkä tyhjästä ilmaannu - ja ihan normaalilla vilkaisulla pystyy näkemään tienpinnasta melko pitkän pätkän. Koska oma vauhtini on harvemmin - kunnon alamäkiä ja pitempiä myötäleitä kenties lukuunottamatta - päälle neljänkympin, kerkiän vallan hyvin esimerkiksi katsomaan mittaria, ihailemaan sivuillani avautuvaa maisemaa tai jopa seuraamaan hetken katseellani vastaantuleva pyöräilijää.
On tietysti paikkoja ja tilanteita joissa katse on syytä pitää tiukasti edessäolevassa tiessä, mutta ne ovat poikkeuksia jotka eivät tule aivan yllättäen. Ajamisesta tulisi aivan liian stressaavaa jos todellakin joka hetki pitäisi varoa tai missä tahansa saattaisi yhtäkkiä olla jotain etupyörän alla.
(Kaatunut olen kyllä turhankin monta kertaa, mutten koskaan sen takia että katse olisi ollut vastaantulijassa...)
Jos ei itse jaksa lapasta heilauttaa niin voihan sen ulkoistaa
Lähetetty minun H8266 laitteesta Tapatalkilla
Minä en. Käytän haudanvakavissani hihamerkkiä "ampuminen on tervehtimistä - skjutning med ett stormgevär betyder att man hälsar"Itse kyllä heittelen juttua tänne täysin leikilläni.
-L.
Pervitiiniä, hota-pulveria ja lobotomiaa
Itse olen sen verran uniikki yksisarvinen, että en tervehdi ketään.
Se tosin saattaa vaihdella miten tiukasti kukin vetää rajat siihen kenet katsoo samaan ryhmään kuuluvaksi. Ne voivat vaihdella myös tilanteen, ajankohdan tai muiden tekijöiden (ja miksei joskus fiiliksenkin) mukaan.
Itse olen lähtenyt siitä että jos seura-asuinen ja kisakuskin oloinen maantiefillaristi katsoo sopivaksi tervehtiä tälläistä harrastajaa jonka pyörityksestä on sulavuus kaukana ja jonka olemuksesta ei mikään muukaan viittaa siihen että hän olisi samaan kategoriaan luettava pyöräilijä, niin ei minulla ole minkäänlaista aihetta olla tervehtimättä jotain toista harrastajaa sen vuoksi ettei hän ole tarpeeksi vakavasti otettavan harrastajan näköinen.
Ja joskus - kieltämättä harvemmin - tosiaan voi juoksija tai jopa maastopyöräilijä olla samaan ryhmään kuuluva. Toisin sanoen tuntuisi tyhmältä olla tervehtimättä siksi että hänellä on vääränlainen pyörä tai ei pyörää ollenkaan.
Sama. Vielä aamukuudeltakin kyllä.
Täällä liikkuu niin vähän väkeä muulla pelillä kuin autolla että ihan jokaisen näkemisestä ilahtuu, kun joku muukin on lihasvoimin liikenteessä myrskyisessä vastatuulessa, hellepätsissä tai kaatosateessa. Aivan sama vaikka ajaisivat mummopyörällä Pelle Hermanni -asussa.
Kuka ikinä sattuikin ajamaan kippurasarvisella meikäläistä vastaan ja moikkaamaan jossain Somerniemen hevonpersiissä muutama vuosi sitten, kun olin nääntymässä johonkin päivän tsiljoonanteen nousuun - siitä jäi poikkeuksellisen hyvä fiilis, kun alkoi olla jo puhti vähän poissa. pieni vaiva, iso vaikutus.
Moikkaan kaikkia jotka ohitan. Nöyryytyksen suolaa TMT haavoihin.
Viimeaikoina on hyvin vähän tullut vastamoikkauksia. Syynä on epäilemättä sorapyörä. Vanha cyclocrossi maantierenkailla varmaan hämäsi nopeassa kohtaamistilanteessa vakavimpiakin maantiekuskeja, mutta nyt ei huijaus mene enää läpi. Tai ehkä vika on siinä, että usein ajaessa hymyilyttää, enkä siksi vaikuta ottavan lajia vakavana harrasteena (en otakaan, pyöräilyhän on itselle ennemmin elämäntapa kuin harrastus). Mutta edes keskellä juhannusyötä vauhdilla kaupungista toiseen polkiessani ei vastaantuleva trikookanssapyöräilijä moikannut - höh!
Ryhdyn jatkossa ihan piruillakseni (kehä III ulkopuolella) moikkamaan näyttävästi etenkin kaikkia maantiepolkijoita. Toivottavasti näitä kivikasvoja ei alempien säätyjen moikkailu kuitenkaan harmita liikaa. Ettei esimerkiksi kotia autoillessa patoumat ala purkautumaan liikenneraivon muodossa.
Mitenkäs muuten hierarkiat ja niihin vaikuttavat tekijät menevätkään? Seuraavala listalla luokkajako etenkin yläpäässä tuntuu olevan hyvin tiukka:
- seurapaita päällä
- a e r o-pyörä ja -kiekot alla
- ajaessa selkä alle 40 asteen kulmassa
- vaatteiden ja pyörän värit koordinoidut
- ei hymyile
- alle 33 mm renkaat pyörässä
- maantiespesifit ajovaatteet
- droppi-tanko a.k.a. kippurasarvet
- ajaa kovaa
- ei reppua tai pienen satulalaukun lisäksi muita laukkuja (retkeilijät oma lukunsa)
- maastopyöräilijät
- työmatkaajat
- sähköpyöräilijät, jopoilijat, baaripyöräilijät
Lycra päällä siirtymää kovaa polkevaa XC-miestä en osaa sijoittaa listalle. Ikä tuo myös oman ulottuvuutensa; 35-55 -vuotiaat lienee kaikkein tietoisimpia omasta sijoittumisestaan kastijärjestelmässä. Vastakkaisen sukupuolenkin kohdalla on oltava varovainen, ettei tule väärin ymmärretyksi.
Joo, mulla on aamuisin reppu seljässä jos töihin olen menossa tehden samalla lenkin. Tänään oli poikkeuksellisesti ihan lycrat ja maantiespesifi ajopaita(kirkkaan keltainen koska maantie).
Yleensä vihreä tai musta merino T-paita ja TLD:n khakin väriset shortsit(pyörä violetti).
Ja pyörän rungossa on myös kiinni lukko! Renkaat 47mm ja 650b.
Keskari aina alle 30.
Ja ihan oikealla lenkilläkin on Uswen xc pikkujuomareppu seljässä aina.
En mä enää ihmettele kun ei lapaset nouse. Hävettää.
Moikkaaminen on maantiekuskien juttu maantiellä, missä tulee muita valkoisen viivan tuijottajia ja pyöräreissaajia tervehdittyä. En moikkaile ketään satunnaisia cyclo/gravel/hybridi/maastokuskeja jotka ajelevat lökäpöksyissä ja t-paidassa jossain kelvillä, vähän sama kuin tervehtisi kävellessä vastaantulijoita kadulla. Ei tietenkään mitenkään kiellettyä, mutta aiheuttaa vastapuolessa vaan hämmennystä. Tervehdin toki takaisin, jos joku lapaa nostaa.
Kirjanmerkit