Ihan mukavia kokemuksia Euroopasta, Pohjoismaista ja Balttiasta. Liian vähän on tullut käytyä ja harvoin. Ensimmäistä kertaa ajoin fillarilla ulkomailla 10-vuotiaana, kun mutsi pisti kesäksi Englantiin ja Walesiin sukuloimaan. Viisikko-kirjan fiiliksiin en päässyt, kun serkku ei lähtenyt mukaan fillarireissulle. Menin yksin, kun kerran sain luvan. Pärjäsin ja sain luvan lähteä myös seuraavina päivinä. Joka päivä ei saanut mennä. Viisi vuotta myöhemmin oli liikennemäärät kasvaneet ja tätiä ja sen miestä piti jo vähän maanitella, että sai luvan fillaroida itsekseni. Mun retkethän oli koko päivän kestäviä ja elettiin aikaa ennen kännyköitä. Päästivät. Sen jälkeen täysikäisenä ei ole tarvinnut pyytää sitten lupia kuin vaimo(i)lta. Olen päässyt ja joskus saanut seuraa. Nyt viime vuosina ulkomailla fillarointi on jäänyt tai rajoittunut tapahtumapyöräilyyn.

Berliinissä on hyvä infra, menisin uudestaan ja ajan kanssa. Hollannissa tuulee väärästä suunnasta. Rautatieasemilla menee pää pyörälle fillariparkki-infran kanssa. Hollannissa ihmiset puhuvat hyvää englantia ja ovat pitkiä. Yliopistot on korkeatasoisia ja workshopit aikataulutettu niin, että ennen yhteistä päivällistä ehtii vetämään parin - kolmen tunnin lenkin. Ai, niin aina vastatuuleen. Bastognessa (Belgia) oli vanha panssarivaunu liikenneympyrässä ja kielitaito ravintolan henkilökunnalla hukassa. Muistan, että en jatkanut fillarointia enää vaan tilasin kyydin. Lissabonista menee joen rantaa pitkin länttä (suuntana Cascais) asiallinen kelvi. Andorra La Vellasta en löytänyt pyörävuokraamoa, menin patikoimaan. Hyvä niin. Oli ne aika kovia sällejä (ja naisia), jotka siellä ajoivat. Vähän olin kade, joten otin tukikohdaksi Arinsalin, jossa ei näkynyt pyöräilijöitä.

Norjassa on nättiä ja Ruotsissa päällysteet priimaa. Ihmiset on maaseudulla uteliaita ja autoilijat kohteliaita. Paitsi suomalaiset. Kebab on pohjoismaalainen kansallisruoka.

Brittein-saarilla on pikkuteillä joskus säikähtänyt vastaantulevaa autoa. Tiet on kapeita. Maaseudulla on joskus aika kovat näkymäesteet tiiviisti tien molemmin puolin. Irlannissa kasvaa karhunvatukkaa jokien varsilla ja on rennompaa vetää päivätorkkuja luonnon keskellä. Walesissa löytyy hauskoja tienviittoja, joiden kanssa suunnistaminen haastaa. Skotlannissa tai P-Irlannissa en ole ajanut - enkä aja. Skotlannissa harkitsin, mutta valitsin Céilidhin. Helpompaa kuin rekkojen seassa fillarointi.

Moselin varrella ja Reininlaaksossa on helppoa. Luxenburgissa julkisissa käymälöissä pisuaarit on Villeroy & Bochia. Punaviini ei ole kehuttavaa, mutta ihmiset on mukavia ja linnat komeita. Ehcternachissa oli hyvä fillariliike ja Viendanissa hieno linna.

Joka maassa on saanut hyvää ruokaa. Olut on pääsääntöisesti joka maassa juotavaa. Punaviinin kanssa on enemmän tuuripeliä. Pitäisi varmaan reissata fillarilla enemmän, että löytyisi se maanpäällinen fillarihelvetti. Lähinnä fillariparatiisia ulkomailla pääsin 10-vuotiaana Englannissa (lähinnä Hertfordshiren kreivikunnassa) ja Walesissa (Newport, lähellä Fishguardia). Siinä oli sitä vapauden ja riippumattomuuden riemua, jota ei vastuullisen vanhemmuuden eetos päässyt sotkemaan. Pidettiin sitä hyvänä itsenäistymisen harjoituksena. Nykypäivänä varmaan huostaanotto olisi moisesta seurauksena.

Ai, niin. Rengasrikkojen määrä ulkomailla taitaa olla edelleen pyöreät 0. Kielii ehkä ajetuista kilometreistä tai tuurista.