Tänään tällaista. Vähän enemmänkin. Tämä (ja Robert Johnson ja sittemmin Delta blues laajemminkin) oli melkoinen järistys aikanaan, vaikka jotain valkoista brittikitarabändibluesia ja modernimpaa Chicago bluesia (B.B. Kingiä ja Muddy Watersiakin) oli jonkin verran kuullutkin.

Ehkä kaksi kertaa vuodessa iskee tarve tai vastustamaton halu kuunnella näitä useampi päivä yhteen putkeen. (Iggy & The Stooges on samanlainen kuunneltava: joko ei kuuntele ollenkaan tai ei kuuntele mitään muuta viikkoon.)