Lainaus Alkujaan tämän lähetti ElBike Katso viesti
Tuossa jutusssa ja esim. aiemmin tässä ketjussa terrorista keskustelussa nousee esiin se seikka että nykyään kuvataan enemmän kuin koskaan - mutta saattaa olla ettei kuvia edes katsota ikinä. Itsekin kuvaan säännöllisesti - enkä edes saata katsoa lopputulosta lainkaan. Miksi niin teen? Aina silloin tällöin löytyy aikaa istahtaa tietokoneelle ja selata jotain vanhoja kansioita tai siivota tietokonetta muuten vaan; välillä löytyy arkistojen aarteita ja jään katselemaan niitä. Muutaman kerran olen törmännyt muutamaan kuvaan jostain hienosta reissusta - jollaista tuskin enää koskaan elämässä tulee eteen. Pohdin, miksi näitä kuvia on näin vähän. Muistan että olin päättänyt keskittyä reissulla vain ajamiseen ja jättää kuvaamisen pois. Nyt se kaduttaa.
Samaan ilmiöön törmään kuvatessa ihmisiä; kuvaa ottaessa tuntuu jotenkin turhalta kuvata tämäkin tylsä "arkihetki", mutta kun viiden vuoden päästä katsoo kuvia, kiittää itseään.

Valokuvilla dokumentoin elämääni.

Jo tähän ikään tultua ja lapsien vietyä energia ja rahat elämää suuremmilta, eeppisiltä, reissuilta ympäri maailmaa, on mukava että tuli aikoinaan kuvattua niin paljon. Reissukuviin on mukava uppoutua silloin tällöin ja muistella niitä aikoja. Sanotaan että ihminen on sitä mitä hän on kokenut, mutta välillä muisti tuppaa hävittämään niitä vähiten muisteltuja asioita. Uutta informaatiota kun tulee joka suunnasta yhä suuremmalla syötöllä. Vanhat valokuvat palauttaa mieleen ne tapahtumat - jotka ovat muokanneet ihmisestä sellaisen kuin hän on. Myöhemmin kuvia katsellessa voi pohtia elämänsä suuntaa ja sitä - voisiko sitä aktiivisesti vielä muuttaa.

Nyt tuli aika syvällistä tekstiä mutta tarkoitan tällä "elämänsä suunnan muuttamisella" vaikka sitä, että entisvuosien pyöräilykilpailujen kiertäminen on jo taakse jäänyttä elämää, mutta vanhat kuvat herättää ajatuksia - pitäisikö sitä vielä treenata itsensä kohtuulliseen kuntoon ja lähteä kokeilemaan miltä siinä lähtöviivalla tuntuukaan. Tai lähteä, tällä kertaa perheen kera, jonnekin hienoon matkakohteeseen jossa koki sinkkuaikana ne siihenhetkisen elämänsä hienoimmat hetket.
Lainaan tämän kun on niin hyvin kirjoitettu.
Kiva on käydä kotipuolessa katselemassa kuvia ja videoita joissa ollaan perheenä ja nuoria ja komeita. Enää vaan nuoria ja komeita.
Samoin täällä, kuvia on useita tavuja, ei noista ole koskaan stressiä tai huolta koitunut, kuvaaminen olis loppunut kuin seinään jos näin olisi.
Välillä imaisen koneen tyhjäksi ulkoiselle levylle ja taputtelen nukkumaan, hei hei vaan.
Toki aina joskus kurkkaan mitä sieltä löytyy.

Jutussa puhuttiin nykyajasta mielestäni hiukan kenkusti, ikäänkuin olisi huono asia että kuvauskalustot yms. kehittyy, samoin kuvaaminen on tullut monelle helpommaksi lähestyä ja siten tavaksi helpottaa luomisen tuskaa.
Ok, on ähkyä, on kuvatulvaa, ei erotuta niin helposti, kaikkea on.
Pointti onkin siinä onko se itseltäni pois?
Omalla kohdallani ei, olen oman elämäni bressoni ja kuvittelen itsestäni liikoja, mutta eipä tuo itseäni haittaa

Vielä on kuitenkin kuvaajia jotka todellakin erottuu massasta, jaksan uskoa edelleen kuvan mahtiin.

MikaK@ kyllä miesvartalo on kaunis
Fiberin korkeanpaikan kuvassa on sumua, korkealla?

Vielä....tuo sieni, ei ole minun...eikä se taivaskaan ole minun. Pitkoksetkaan eivät ole minun vaikka ovatkin mun toimesta ykkösiksi ja nolliksi päätyneet.
Aasinsiltana tästä, harrastepohjalta tehty kuvankäsittely on ainakin itselleni mielekkäämpää kuin akvarellimaalauskurssi kansalaisopistolla. Ainakin vielä. Kaikkeen ei aika riitä, elämä on lyhyt ja lanka palaa jo.
En olisi ikinä uskonut vielä 15 vuotta sitten mihin tietotekniikka kykenee. Nyt se on todellisuutta ja sitämyötä valokuva fiktiota.