Kolmannella kerralla tuli täyteen viisikymppiä pitopohjasuksilla. Pakkasta oli reilut kuusi astetta ja uutta lunta oli sadellut pitkin päivää. Hiihtelin vitosen lenkkiä vuoroin optigripeillä, vuoroin Peltosen Infroilla. Optigripit olivat hieman tahmeita mutta pito oli mainio, joskin hieman ohuempi kuin lämpimämmällä kelillä. Kaikki mäet nousivat helposti ja hiihto oli vaivatonta ja rentoa, kertaakaan suksi ei lipsahtanut. Ilman vertailukohtaa suksini voi olla oikein tyytyväinen. Tälläiset ominaisuudet riittävät varmasti useimmille sunnuntaihiihtäjille, mutta samanlaiseen hiihtonautintoon kuin voidelluilla suksilla näillä ei yltänyt.

Infrat olivat helppo saada pakkasella toimimaan. Luisto oli kieltämättä eri luokkaa kuin optigipeillä. Pito oli sitten puolestaan heikompi ja vaati tarkemman ja napakamman potkun, mikä varsinkaan väsyneenä ei aina tahdo onnistua. Jyrkemmissä mäissä joutui ottamaan muutaman haara-askeleen siinä, missä pitopohjilla jolkutteli vielä rennosti ylös. Kierrosajat vitosen lenkillä olivat pari minuuuttia optigipejä nopeammat, mutta ylämäissä syke nousi korkeammalle. Hiihtäminen oli hauskempaa mutta myös vaativampaaa kuin Karhuilla.

Kokeilin myös nanosuksille tarkoitettua Startin huolto-/ luisto-/ jäänestoainetta toisen suksen pohjassa. Mitään havaittavaa vaikutusta tällä ei ollut, ainoastaan pohjan väri tummeni hieman.