Printable View
Siskoni oli keväällä käymässä 5 pv ajan (lääkäri tuokin). Hän sai mun olkavarsimittarilla korkeita arvoja ja ihmetteli niitä. Annoin rannemittarin, jota yleensä käytämme. Arvot normaaleja. Kone se mittarikin on, öljyn- ja hihnanvaihtoväli ehkä ylitetty...Lainaus:
Alkujaan tämän lähetti tempokisu
^ selkeesti tuli huimaus ja kylmänhiki, ja joo RR 105/72 enkä ole verenpainelääkettä ( pientä murua tabletista) ottanu aikoihin.... Olkavarsimittari on kuitenkin luotettavampi kuin joku rannemittari...
ei silti toimenpiteitä asian suhteen, aikoinaan oli myös toi sykemittari ja katselin vaan miten ylös saan sykkeet tempossa, 215 oli Sipoon tempossa.
Ihan hassua että ei voisi muka ajaa lenkkiä jos sykkeet nousee liian ylös, miksei muka?
^ taisi olla virhemittaus toi alhainen lukema, nyt ollaan taas tavanomaisissa, korkeissa verenpainelukemissa.
Mutta onpa heikko olo, jalat tuntuu voimattomilta ja syke tuntuu nielussa asti, ulkoilu jäi kaupassa käyntiin.
Tarvii varmaan syödä enemmän, tämmöisenä heikkona voi talkoihin mennä. Ja kohta meen pötkölleen.
Sain tällä viikolla elämäni ensimmäisen virallisen masennusdiagnoosin. Ja se on jännä miten siihen edelleen tuntuu liittyvän pieni stigma: heikkojen hommaa, kehtaako tätä edes ääneen sanoa. Masennus nyt ei ole ollut mikään vieras kumppani koskaan mun elämässä, mutta ensimmäistä kertaa nostin kädet pystyyn ja totesin, että kaipaan aikalisää ja haluan, että joku pitää kontrollia siitä miten mulla menee. Loppujen lopuksi ensimmäinen fiilis onkin helpotus: pari päivää sairaslomaa ja joku muu saa nyt ottaa työtaakan kantaakseen, mun ei enää tartte yrittää antaa 110% ja väsyä. Ja kun aamulla tuntee sellaista väsymystä, ettei sitä voi verrata mihinkään aikaisempaan, mulla on lupa jäädä sänkyyn ja levätä. Ei tarvitse pakottaa itseään ylös ja töihin.
Se fiilis, että sulla on lupa olla väsynyt ja sanoa, ettet vaan enää jaksa, on vapauttava. Että joku näkee ja sanoo, että hei sun nyt ei vaan ole enää hyvä olla, ja haluat vain sanoa: kiitos, ei olekaan.
Eniten tässä kesässä on harmittanut se, ettei ole jaksanut ajaa, vaan lyhyt työmatkakin on tuntunut välillä uuvuttavalta. Eilenkin oli illalla todella upea keli, jota olisi tehnyt mieli fiilistellä, mutta kroppa vaan sanoo ei. Myös mielenkiinto ja palo koko hommaan on ollut vähän kadoksissa, mutta täytyy kyllä sanoa, että Tour Lakelandin seuraaminen tänään sai vähän kipinää syttymään ja ehkä mä nyt voisin näinä saikkupäivinä ajaa kevyttä höntsää ja vaan pitää itsestäni huolta, olla suorittamatta. Parin viikon päästä alkaa vihdoin se kesälomakin, eikä se mene täysin siinä, että yrittää itseään paikata ja elvyttää. Eniten kuitenkin kaipaa ajaa ja pitkää lenkkiä, lähteä taas vähän seikkailemaan ja eksymään kummallisille metsäteille. Ehkä tämä taas tästä.
^kävin vastaavanlaisen episodin läpi kymmenisen vuotta sitten. Ei masennusta mutta jonkunlainen burnoutin versio. Duunissa kovat paineet ja pari hullua vetämässä satojen miljoonien projektia...net ken olivat eri mieltä jostain saivat kengän kuvan persiisiin alta aikayksikön. Vietin öitä nukkumatta viikkotolkulla ja yhtenä sunnuntaina en yksinkertaisesti päässyt sängystä ylös...ei muuta kuin lusikka kauniiseen käteen, soitto pomolle ja sitten lekurille joka katsoi parametrit laittaen pariksi viikoksi saikulle plus jotain nappia mukaan.
Helpotus oli valtava kun pääsi hetkeksi pois tuosta hullunmyllystä. Pitkällisten pohdiskelujen lopputulos on että vikaa on enemmän omien korvien välissä kuin itse tilanteessa. Olen yrittänyt muuttaa ajatusmaailmaani ja kehittää stressinhallintaani, vaihtelevalla menestyksellä. Yritän myös ottaa duunihommat vähemmän henkilökohtaisesti mutta vaikeaa se on. Ja ne ikuisuuskysymykset tyyliin: miksi en voi kieltäytyä jostain hommasta kun kaikki muut voivat? Miksi pitää tuntea syyllisyyttä kun sanon ettei ole aikaa johonkin palaveriin tms.? Duunin pitäisi olla duunia ja vapaa-ajan vapaa-aikaa mutta itse en osaa laittaa rajaa näiden välille riittävän hyvin.
Tsemppiä!
Se on hienoa, että löytyy ja osaa hakea apua. Liian moni vetää päätyyn asti ja vähän yli. Sitten sieltä montusta ylöspääseminen onkin jo isompi juttu, jos pääsee ollenkaan.
Mä odottelen puoli-stressaantuneena loman loppumista viikon päästä. Yhtään ei duunihommat maistu. Henkilöllä, joka ennen roikkui kaikki lomat puhelimessa ja siirsi lomia, jos joku vaan kysyi.
Kaikkea hyvää ilmora ynnä muut. Vuonna -72 ekaa kertaa vammautunut polvi mennä elokuussa tykkäsi kovasti pahaa liukastumisen takia. Jäi puolukat poimimatta ynnä lehdet haravoimatta. Ja nyt mennä viikolla kolhin taas, vatut. Syksyllä sinnillä mettään uudestaan.
Edit. Ja jos pätevän tohtorin tykö pääsisin niin keskiketterä depisdiagnoosi tulis.
Alkaako elämä tuntua iän myötä aiempaa merkityksettömämmältä vai onko se vaan oma fiilis?
40 kympin jälkeen tulee se fiilis, että vieläköhän huomenna pitää herätä ja jos herää eikä koske mihinkään ja on muutenkin hyvä olo niin siinä vaiheessa luulee olevansa kuollut....noh tämä nyt on tämmöistä mustaa huumoria, kun kroppa porsii vähän sieltä sun täältä ensin meni selkä sitten vatsa ja nyt kädet rupeaa oikuttelemaan. Mutta jalat toimii ok tai oikeestaan toinen, kun selän takia toinen ei ihan kuten kuuluisi, mutta on se perässä vielä tullut. Ja päästä nyt turha puhuakaan, sekin jo kertaallen magneettikuvauksen jälkeen diagnosoitu ettei siellä mitään ole...en voinut valehdella vaan totesin, että kyllä minä olen sen jo huomannut.
Onko tämä se nyt kuuluisa 40n kriisi? Vähän vaivaa sellainen näköalattomuus, että mitäs tässä nyt sitten ja mitä seuraavaksi, ja onko tulevaisuudessa oikeasti mitään odotettavaa. Loppujen lopuksi ne asiat mitä elämältä kaipaat ja haluat kuten rakkaus ja perhe eivät ole väkisin saavutettavissa. Jäljelle jää vain materia ja vähän sellaiset tyhjät saavutukset kuten ylennykset ja tittelit.
Tämä on kyllä tuttua: https://yle.fi/uutiset/3-12554583
Itsekin huomannut, että olen jatkuvassa ylivireystilassa: vaikka on lupa levätä, niin silti sitä ei osaakaan. Ainakin jos kotiin jää niin tulee helposti olo, että tuokin on pölyinen, pitäisi pestä noi verhot, ruokaakin tehdä, ulkona on myös ruohonleikkuuta ja tehtävää tai jos asettuu aurinkotuoliin, niin sitä ei osaakaan vaan olla, vaan vaikka lukee kirjaa koska kuuluhan sitä nyt jotain tehdä? Ainoastaan jos saa lähdetyksi vaikka metsään saa katkaistua tuon kierteen ja tuntee lepäävänsä. Eilen lähdin sienestämään, mutta päädyinkin keräämään mustikkaa, kun sitä on niin paljon. Siihen kun pääsi sisälle niin oikeastaan huomasi lepäävänsä - välillä sitä vain istui mättäällä ja kuunteli kun kurjet huuteli jossain kauempana.
^^Paljon mahdollista. Itse ainakin tunnustan, että iän myötä vinkkeli mistä elämää katson on muuttunut aikaslailla. Materia on semmoinen mikä ei ainakaan itselle tuo onnea. Rahaa kohta vihaan, kun kaikessa ajatellaan raha edellä... talouden pitäisi kasvaa kokoajan miksi? Maailma on vielä tulevaisuudessa suuremmassa kusessa Kiinan kanssa kuin mitä nyt venäjän ja miksi näin koska raha.
On tässä miettinyt omaakin elämää työn kantiltakin, että jos nyt vaihtaisi johonkin semmoiseen missä saisi konkreettisesti auttaa ihmisiä ja tarjota vaikka iloa ja hymyä elämään niin ainakin itse olisin varmaan myös onnellisempi. Muuttujia toki on niin monia, että katsellaan nyt vähän kuin sivusta omaakin taaperrusta vielä tovi.
Tuonhan varmasti pystyy helpohkosti järjestämään, kuin myös liian omaisuuden poislahjoittamisen jos haluja oikeasti on.Lainaus:
Alkujaan tämän lähetti SvaR
Voin laittaa tilinumeron koska itsellä ei tuota "rahanpaskaa" ikinä niin paljon jotta mitään onnellisuutta tuntisi. Uskon myös että useat ellei kaikki vajaa 40 k ja roimasti alle vuositasolla funtsivat samankaltaisesti.
Monesti kaikkein suurimpia valittajia on hyvintoimeentulevat, yleisöosastokirjoituksissa ja foorumeilla "leikitään" olevansa valmiita parantamaan maailmaa jne jne, kun pitäisi jotain konkreettista tehdä napsahtaa turpa kii ;)
Ilmoralle tsemppejä :)
^^Eipä ole ikinä ollut likelläkään 40k tuloja ja nykyään todella kaukana alle. Vuosia teinkin 4 päivän viikkoa, kun siihen oli mahdollisuus puolin et toisin.
Minulla oli sama vaihe jossain vaiheessa, mutta lähempänä 50 se helpotti jotenkin itsestään. En kyllä tiedä miksi ja miten, mutta siltä se tuntuu kun nyt asiaa miettii.Lainaus:
Alkujaan tämän lähetti ilmora
Ihan rauhassa voi istua keinussa ja lukea kirjaa vaikka kuinka pitkään. Onko syynä joku henkinen rukkasten tiputtaminen, työelämässä ei ole enää mitään tavotteita, enkä säästä tai haaveile mistään kesämökistä/harrastusautosta yms. Ehkä ympäristötietoisempi kohtuullisuusajattelu samalla rauhoittaa, ei tarvi koko ajan haaveilla lisää ja uutta romua ympärilleen. :)
SvaR:in 4 päivän viikko on kyllä ollut omissa haaveissa jo kauan, mutta ei ole mahdollista nykyisellä tulotasolla, kun olen jo valmiiksi alimmassa palkkaneljänneksessä niin vaikea siitä on enää downshiftata. Se on vähän huono yhtälö polttaa itsensä loppuun työllä ja opiskelulla ansaitakseen joskus vähän enemmän - varsinkin kun koko ammattiala aiheuttaa vain henkistä kuolemaa.
Ainoa materiaromu josta oikeasti välillä haaveilen on tarpeeksi hyvä auto, jolla voisin karata seikkailemaan jonnekin pohjoiseen...
Raha on aina tervetullutta, reilusti myönnän että en valinnut opiskelua auttamishalun takia, ihan että tulisin joskus paremmin toimeen. Ei nyt ihan toteutunut, vasta viime vuosina on saanu hieman hengähtää.Lainaus:
Alkujaan tämän lähetti SvaR
"itsekin olisin onnellisempi" - hyväntekeväisyys itseä kohtaan on ihan sallittua. Kun olen "kututalkoissa" käynyt, niin toki siinä on luonnon ja kalojen auttaminen, mutta saattaisi olla että luonto on auttanut minua enemmän kuin minä luontoa. Teen sen minkä pystyn ja jaksan ( talkoo-ohjelmaa tässä jo odottelen..)
Ja siis tuossa toisaalla jo mainitsinkin, kaikki työ auttaa ainakin välillisesti muita ihmisiä.
Hyväntekeväisyysmielessä varmaan on mahdollista auttaa vaikka vanhuksia ulkoilussa ja asioinnissa sekä juttuseurana? vaatii rauhallista ja kärsivällistä luonnetta ( ei onnistu minulta )
^^2000€ autolla on tuossa n.10v sitten heitetty Norjan 5000km reissu ja monta muutakin vähän lyhempää. Ennen nykyistä autoa aina muutenkin ollu yksittäinen pyörä kalliimpi mitä auto...paitsi nyttenkin pyöräilyssä kiinni enempi mitä autossa.
Pääkopalle 4 päivän viikko on taivaanlahja. Ainakin itseltä häviää pois se turha kiire ja hössötys, kun onkin kolme päivää viikossa aikaa tehdä mitä haluaa ja maalla puuhastelua riittää. Muutenkin arvotan oman ajan ennen rahaa. Tuolla 4 päivän viikolla tulot jäi itselläkin pieniksi eli käteen jäi reilusti alle 2000€ tai lähemmas 1500€ ennemminkin, mutta itse onneksi pärjään vähällä ja mikä tuossa oli hyvää niin jos joskus tarvitsi enemmän rahaa niin sai ihan vapaasti tehdä enemmän töitä. Nykyään vielä viisaammin miettii mitä oikeasti tarvitsee niin jää ne turhat menot pois.
Olen toki joskus villinähölmönänuorena tehnyt 220-240h kuukausiakin ja yli 200h oli oikeastaan normi, mutta sitä tahtia ei terveys kestä tai ainakaan oma.
Kieltäydyn lähtemästä mukaan keskinkertaisuusajatteluun. Oma merkityksettömyys kumpuaa enemmän siitä, että sotkeudun niin paljon pakollisiin arjen kuvioihin, ettei minulle oikein jää enää aikaa ja tilaa olla oma itseni. Tiedän esimerkiksi varmuudella, että olin lahjakas arkeologian opiskelija, mutta peräännyin arkeologiselta uralta siksi koska se on hyvin vaikeaa Suomessa ja vaatisi oikeastaan lähtemistä ulkomaille. Sydän (ja pää) silti kaipaa sitä akateemista maailmaa ja tutkimuksen tekemistä, mutta kun ihmisellä on juuret niistä on vaikea irrottautua.
Taide ja kirjoittaminen puolestaan antavat mulle eniten merkityksellisyyden tunnetta. Esimerkiksi julkaisin reilu 10 vuotta sitten omakustannerunoteoksen ihan vain siitä ilosta, että Suomen lain mukaan kaikista täällä julkaistuista kirjoista säilötään kappaleet Kansalliskirjastoon ja se tuntuu hyvältä. Jotain mitä olen kirjoittanut on säilöttynä sinne. Tänä keväänä yllätyin myös siitä, että sama kirja löytyi parista yliopistokirjastostakin. En ymmärrä miksi ja miten, mutta se oli oh, miten mahtavaa. Kuvittaa ja kirjoittaa omia kirjoja, ihan kustantamoiden ulkopuolella, on kyllä jotain mitä haluan edelleen tehdä, mutta johon tuntuu löytyvän niin vähän aikaa ja energiaa tätä nykyä. Mutta luulen, että kaikkein syvin kipupiste omassa elämässä ja tässä tyhjyyden tunteessa on se, että olen yksin. Olen aina ollut yksin. Nuorempana se ei haitannut, kun oli aina niin kiire tehdä muuta ja uppouduin täysillä omiin maailmoihin, mutta nyt se alkaa jo vähän tuntua vankilalta. Samalla en kuitenkaan voi muuttaa itseäni. Jos suurin osa miehistä tuntuu vain kivoilta kavereina, mutta kerran vuosikymmenessä ehkä tapaa sellaisen, johon rakastuu, mutta mikään ei takaa että toinen tuntee samoin, se on vähän kurja yhtälö. Ehkä tätä työn tylsyyttäkin ja arjen kuormaa jaksaisi paremmin jos olisi löytänyt rakkauden, mutta oman kokemukseni mukaan tai ainakin omassa elämässäni, se on helvetin harvinaista.
Nuorempana työ ja opiskelu olivat molemmat intohimovalintoja. Kumpikin antoi potkua ja sisältöä elämään. Nyt kun on vain olosuhteiden ja vaihtoehtojen käytännöllisiä pakollisuusvalintoja sitä tarvitsisi uudestaan sitä intohimon tunnetta elämään.
Kyllä, on ollu kovat odotukset sukulaisten ja opettajien taholta, ja myös itseni. Hopee oli häviö, samoin 9 1/2 jostain kokeesta. Lahjaton ja tyhmä.
Kun sai koulussa jatkuvasti kymppejä, siihen tottui ja huonompi suoritus oli katastrofi. Muut oppilaat naureskeli. En tiedä miten olisi käynyt jos EN olisi kirjoittanut kuutta laudaturia. Sama se oli urheilussa, voitto oli ainut kun kelpasi ja kaikki muu oli häviötä.
Opettajat olivat sitä mieltä että minusta tulee olympiavoittaja ja nobelisti.
Karu totuus löi vasten kasvoja lääkiksessä; olin siellä huonoin oppilas ( paitsi psykologia ja sosiaalipsykologian tentit )ja ihan epätoivoinen, olisin halunnu vaihtaa alaa mutten päässyt muualle opiskelemaan ja mietin että tarvii se joku ammatti hankkia että yritetään nyt pakertaa tämä loppuun.
Siitä varmaan kumpuaa kestopainajaiseni että olen menossa tenttiin mutta - en ole lukenut siihen kun ei ole edes niitä kirjoja, ja minne pitäisi mennä...sitten mietin että mulla on jo sv-numero ja olen ollut 18 vuotta töissä että ei tässä mitään tenttejä enää ole ( siis ajattelen unessa näin)
En kaipaa miesystävää kuin ihan vaan ystävänä ja sellainen onneksi on. On niin oudot elämäntavat ja päivärytmi että paree elellä yksikseen, sopii minulle oikein hyvin. Ehkä oli ohikiitävä hetki kun olisin halunnut seurustelua, onneksi se meni ohi. Oli myös aika että piti olla jotain muuta kuin mitä olen, hienompaa yms. hömppää, onneksi sekin meni ohi ja voi olla ihan reilusti tällainen maalaistollo joka ei itseään ns. laittele ja ei ne vaatteetkaan aina ehjät tai puhtaat ole.
Mutta ehkä se vaan piti käydä läpi, se että etsii itseään ja omaa tyyliään. Hyvä näin.
Mä olen nähnyt tuollaista vain pari kertaa. Onneksi ei vaivaa keskinkertaisuuden tunne, vaikken olekaan huippulahjakas. 2 unelma-ammattia - molempia olen tehnyt Suomessa ja Ruotsissa.Lainaus:
Alkujaan tämän lähetti tempokisu
Miksei missään koskaan näy ilmoitusta siitä, että huomenna paikassa X kello 9.00 jaetaan järkeä ? Meinaan kun pieni osa meistä on kuitenkin ehtinyt sinne ennen tavaran loppumista.
Entä onko oikein, että jos henkilöllä on valokuvamuisti, niin koulutusjärjestelmä johtaa siihen, että kyseisellä ominaisuudella varustettua yksilöä pidetään älykkäänä ? Kuulemaansa hyvin toistamaan pystyvät saavat helpommin hyviä opiskelupaikkoja. Minun käsityksen mukaan älykkyys on jotain muuta. Se on sitten oma asiansa, jos älykkäitä ei haluta ihan joka paikkaan. Elon Muskilla on mielenkiintoisia toimintamalleja nuorten koulunkäyntiä varten. Video Ad Astra School https://youtu.be/kuUG0pQmlwM
On ns. pääharrastuksia ja sivuharrastuksia. Pääharrastuksessa pitää olla paras :D jos se on arvostelulaji, niin omasta mielestään hyvä riittää ( esim. taide )Lainaus:
Alkujaan tämän lähetti tommi2
Ja se aikaansaaminen voi olla jotain ihan tavallista, vaikka käy talkoissa ja opettelee tunnistamaan lintuja ja kaloja.
Hengissä selviäminen vakavista sairauksista kun tilanne oli enemmänkin menosuuntaan, siinä oli tekemistä ja aikaansaamista. Ja nyt olen iloinen että en luovuttanut.
^^ Pöh. Minkä takia pitäis aina kilpailla? Miksi "pää"harrastuksessa pitäisi olla paras? Jos harrastat vaikka lukemista, niin mites olet harrastuksesi paras?
Lähetetty minun XQ-BC52 laitteesta Tapatalkilla
Tämähän ihan vtun hyvä ohje vaikka jotain "päälajiaan" harrastaville lapsille!Lainaus:
Alkujaan tämän lähetti tempokisu
Jos pääharrastuksessa ”pitää” olla paras, niin eihän sitten mitään voi harrastaa kuin korkeintaan yksi ihminen kerrallaan.
Olen todella iloinen, että olen täysin vailla kilpailuhenkisyyttä missään asiassa
Ne muut on puuhastelijoita, ja/tai on sitten tavoitetta. Otetaan esimerkki temposta; Raution Anne yritti vuosikausia, kun olin lopettanut kisailun niin hän saavutti haluamansa tempon suomenmestaruuden. Sen jälkeen ilmeisesti lopetti?Lainaus:
Alkujaan tämän lähetti MRe
:D :DLainaus:
Alkujaan tämän lähetti jalkkis
No lue ensin, mainitsinkin että taide-asioissa päätät itse menikö hyvin, saitko tyydytystä; vaikka kuvatessasi saat omasta mielestäsi loisto-otoksen, niin se on oikein hyvä syy harrastaa.
Olen aiemminkin maininnu, inhoon kilpailemista - se vaan oli ainoa tapa edes vähän saada vahvempaa itsetuntoa ( kun muuten oli nollassa ) ja kouluaikoina myös liikunnasta arvosana 10.
Eihän se noin mene. Jos sun kuvat ei saa minimissään kansallista näkyvyyttä, ei niillä ole mitään arvoa… siis jos otetaan tavoitteeksi olla paras.Lainaus:
Alkujaan tämän lähetti tempokisu
Mä olen paras olemaan paskin.
Lähetetty minun XQ-BC52 laitteesta Tapatalkilla
Lienet siis ollut joskus "paras" jossakin lajissa. Hienoa. Motiivina olla paras jossakin, koska huono itsetunto, jolloinka pitää yrittää hampaat irvessä olla paras jossakin. Tekikö se parhaana oleminen sinut onnelliseksi?Lainaus:
Alkujaan tämän lähetti tempokisu
Jos ei, niin luulisi, että tuolla taustalla ei olisi isompaa halua ylläpitää tunkkaista menneen maailman meininkiä ja suositella sitä muille; Pääharrastuksessa pitää olla paras