Alkujaan tämän lähetti
kuovipolku
Taas se tavallistakin tavallisempi: kapea kelvi (tai oikeastaan liikennemerkillä kelviksi muutettu jalkakäytävä), jolle kaksi rinnakkain kulkevaa jalankulkijaa onnistuu levittäytymään niin ettei ohi mahdu vasemmalta eikä oikealtaa eikä keskeltä.
Vihellän mielestäni riittävällä, kohteliasta soittokellon käyttöä vastaavalla voimakkuudella. Keskusteluunsa syventyneet jalankulkijat eivät reagoi. Vihellän uudestaan samalla voimakkuudella, mutta hieman lähempänä. Nyt jo havahdutaan, päät kääntyvät ja toinen heistä vetää naamalleen sitruunansyöneen ilmeen ja siirtyy hitaasti sivummalle antaakseen tilaa - tällä kertaa oikealta - juuri sen verran että mahdun ohittamaan. Kun olen ohittanut heidät, kuulen takaani naisäänen kysyvän närkästyneeseen sävyyn: "Miten ois kello?"
Siis häh? En ole ohittanut heitä hidastamatta tai hihaa pyyhkien, en ole säikytellyt heitä yllättäen aivan läheltä kuuluvalla jarrutuksen tms äänellä, en ole ajanut heidän selkäänsä kiinni, en ole näyttänyt käsimerkkejä, en ole ruvennut selittämään heille miten kelvillä liikutaan. Olen vain pyrkinyt ohittamaan heidät huomaavaisesti ja pienimmällä mahdollisella riesalla. Mutta he näkevät vikaa vain siinä että vihelsin enkä käyttänyt kelloa!
Tämä menee kyllä psykologisoinnin puolelle, mutta rupesin ajattelemaan että tässä on kyseessä jonkinlainen puolustautumisreaktio. Aikuinen ihminen tajuaa toimineensa jossain tilanteessa väärin tai ainakin vähemmän fiksusti ja tajuaa myös sen että toinen ihminen näkee että hän on toiminut väärin. Seurauksena on jonkinlainen syyllisyyden, häpeän tai ainakin kiusaantuneisuuden piikinpiston tunne, joka täytyy mahdollisimman saada pois siirtämällä se takaisin. Eli jos minulla olisi ollut kello, toiminnastani olisi aivan varmasti löytynyt jotain muuta vikaa tai moitittavaa. Jos ei muuta, niin pelkästään se että olin pyöräilijä ja "pyöräilijät" tunnetusti ajavat miten ajavat.