Lyhyt crossarilenkki pimenevässä syysillassa, laskeva aurinko ja marjapuurotaivas tyynen järven yllä. Pimeässä ajamisessa on oma kieroutunut viehätyksensä - tuttu tie muuttuu tuntemattomaksi, vauhti tuntuu suuremmalta, keskittyy vain ajamiseen maisemien ihailun sijaan, valo paljastaa vain pieniä osia kerrallaan, jokainen ohittava auto on kysymysmerkki siitä olenko kyllin näkyvä ja katuvalojen alueella se sitkeä varjopyöräilijä aina kirii ohi kerta toisensa jälkeen. Mitä muuta sitä tarvitseekaan toisinaan tehdäkään kuin vain... ajaa?