Maantielenkit itä-hellsingistä

[Trollberga]

Torstai-iltana Mustavuoren kvintetti noudatti spontaania mutta mielikuvituksetonta reittiehdotustani: toistettiin tiistaina ajettu lenkki, mutta vastakkaiseen suuntaan: Östersundom-Kuninkaanmäki-Nikkilä-Keravantie-Kyllästämöntie-Talmantie-Martinkyläntie-Nikkilä-Linnanpelto-Anttila-Ollkärrintie-Nikkilä-Hindsby-Immersby-Östersundom. Monipuolinen reitti ja erot kuskien vetohaluissa (itse olin tavanomaisen laiska, tai ainakin laiskempi kuin tiistaina) tuottivat suhteellisen vaihtelevan lenkin: välillä ajeltiin melko rauhallisesti, välillä vauhtia oli kuulemma 51 km/h tasaisella, ja kuvaannollinen "jälkiruoka" ahmittiin Immersbyssä.



Sunnuntaina, aikaan jolloin Mustavuoren porukka on tavallisesti noin 60-70 kilometrin päässä Itä-Helsingistä, kaupungin ytimestä lähtee pyöräilijöiden kulkue otsikolla Jyrätyn muistolle – Liikenneraivoa vastaan. Tarkoitus on osoittaa mieltä liikenneturvallisuuden puolesta ja kunnioittaa meille useimmille kait tuntemattoman, keskiviikkona Töölössä yliajetun ja surmansa saaneen pyöräilijän muistoa.

Toimittaja Axa Sorjanen kirjoitti aiheesta Facebookissa seuraavasti:

Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun näin käy Suomessa.

Jokainen pidempään pyöräillyt on joutunut autoilijoiden aggressioiden kohteeksi. Se on pelottavan yleistä, ja vielä pelottavampaa: sitä ymmärretään normaalina käytöksenä.

Itse olen pyöräillyt aktiivisesti yli 30 vuotta: kaupungissa, metsässä, maanteillä ja poluilla. Jopoilla, Biancheilla, Cannodaleilla, erilaisilla ja eri hintaisilla poljettavilla. Trikoissa ja farkuissa, helvetin kovaa ja helvetin hiljaa.
Parhaana pyöräilyvuotenani olen ajanut yli 10.000 km, kaikkein huonoimpanakin yli 1500 km.
Tiedän mistä kirjoitan.

Minut on kiilattu tieltä, jopa yli 50 km/h vauhdissa alamäessä. Olen kolaroinut useamman kerran eteen kiilanneen taksin kanssa.
Poliisi on jouduttu kutsumaan paikalle monta kertaa, joka ikisessä tapauksessa autoilija on todettu yksin syylliseksi.

Kerran takavanne on vääntynyt mutkalle, kaksi kertaa kypärä on hajonnut iskusta katuun pelastaen henkeni, lentäessäni pää edellä pyörän päältä. Kaksi vaatekertaa on raapiutunut pilalle liukuessani katua pitkin. Kerran jalkaani jouduttiin ompelemaan 11 tikkiä ja pohkeen lihaskalvon repeäminen oli lähellä.
Silmilleni on ruiskutettu lasinpesunestettä vitsinä vieressä ajaneesta autosta.

Enemmän pyöräilevillä ystävilläni on näitä kokemuksia vielä enemmän. Ja paljon rajumpia.
Suomalaisen autoilijan mielenmaisema on surullisen pimeä. Olen polkenut kohtuullisen paljon muuallakin, vastaavaa fillarivihaa en kohdannut missään.

Eikä minulla ole mitään autoilijoita vastaan. En ole tänään pyöräillyt metriäkään, mutta ajanut autolla yli 70 km pitkin poikin pääkaupunkiseutua.
Pyöräilijöitä keilaavia kusipäisiä autoilijoita vastaan on sen sijaan paljon: halveksun teitä.

Istun pihalleni, sammutan valot ja sytytän kynttilän tänään kuolleen pyöräilijätoverini muistolle. Emme tunteneet toisiamme, ehkä joskus tervehdimme ajaessamme, kuten meillä pyöräilijöillä on tapana.

Kuolemasi ei ollut turha, jos se jää viimeiseksi.

Mietin tässä joko osallistumista Kiasmalta lähtevään kulkueeseen tai sitten jotakin muuta tapaa osallistua mielenilmaukseen – näkyvä musta käsivarsinauha, hiljainen hetki porukkalenkin taukopaikalla, eli hiljainen tukimielenosoitus tien päällä, tai jotakin muuta? Olisihan se tosiaan mahdollista osallistua omalla tavalla, vaikka sitten tavanomaisen porukkalenkin puitteissa. Mitä mieltä olette? Minulta löytyy kaapista mustaa lycraa, josta saisi askarreltua surunauhan vasempaan olkavarteen...