Kolme kuuskymppistä takana ja melkein pelkästään positiivista sanottavaa Tahkosta. Tällainen sunnuntaipyöräilijä tosiaan tuntee ylittäneensä itsensä kun pääsee edes kunnialla maaliin tällaisessa koitoksessa. Ehkä siksi se ainoa narina onkin juuri se viimeinen palkinto tai oikeastaan sen puute. Aika monta juoksutapahtumaa kiertäneenä olen tottunut siihen että maaliin saapuessa saa myös yleensä aina jotain käteen. Siis jotain josta jää pysyvä muisto eli mitali, laatta, diplomi tai edes tarra. Mutta kun saavut Tahkolla maaliin niin ainoa mitä tapahtuu on että chippi irrotetaan pyörästä ja se oli siinä. Minulle ainakin on jäänyt joka kerta vähän hölmö olo että tässäkö se sitten oli? Jäät sinne yleiseen hälinän ja mietit mitä nyt sitten.
Monissa isommissa juoksutapahtumissa on maaliin tultua sellainen "kuja" jossa saat ensin mitalin ja sitten siinä on sponsorien pöytiä joista saa heidän tarjoamiaan syömisiä ja juomia. Siinä tuntee itsensä huomioiduksi myös maaliintulon jälkeen ja ikäänkuin "laskeutuu" takaisin reitiltä myös henkisesti. Tahkolta tällainen kokemus minusta puuttuu varsinkin kun viimeisten satojen joukossa maaliin tulevia ei selostajakaan ymmärrettävästi jaksa enää kauheasti hehkuttaa vaikka se heille voi olla suurempi saavutus kun monelle tunteja aikaisemmin saapuneelle.
Aika pieni asiahan tämä on mutta on kyllä joka kerta hieman harmittanut.
Kirjanmerkit