Aidosti. Mopo. Kerjuu kirje kamulle, että jeesatko. Pakko päästä vääntää kahvaa. Tollasta nopeeta kyykkytykkiä, vaikka isopojat sanoo että kukkamekkofööni. On tässä sen verran ollut kaikkea paskaa että, että harkinta on nyt lähetystä vailla. Auto hajoilee, terveys hajoilee, kiinnotusmittari on pölyttynyt jo kauan sitten. Fläbäri reistailee. Sukulaiset on rasittavia ja kaikenlaiset asiat, tuntuvat vierailta. Ja musiti. Ja sitten tämä muisti, ei muista ei, se tekee olon todella irtonaiseksi.

Mutta harkinta on että pitäs laittaa omppukone myyntiin ja nuo kamerat ja skeba. Soitot on soitettu, öisin rämpytän kuulokkeet päässä, yleisönä menneisyyden haamut. Kuvaamisessa ei ole enää mitään mitä treenata, ja vttu ku ei huvita kuvata edes kadulla, alkaa nyppimään ihmisten välinpitämättömyys, roskaavat ja sikailevat.

Maailma ei miksikään muutu, tekisi sitä vaikka näytelmän tai kuunnelman, tai värssyn kultakurkulle, ihmiset miettivät tasan minuutin ja sitten on taas arjen taakat kaikkien niskassa ja mielessä väijyy surkea huominen. En mä jaksa osallistua, en viitti. Kiitos vaan mulle riitti.

Mutta pärrä, prätkä. Tehnyt mieli kauan sellasta. Ja kun sitä on mahdoton muitten mielestä ja muut on niin viattomia, niin tollane yksipaikkane on nyt sitten tuossa liipasimella. Se jos sais niin lähes huoleton poika olisin. Tällä viittaan tuttuun, en hevosettomuuteen!

Mutta ensin juoksentelen kevyesti kylläkin pään tyhjäksi, soolona.