Lauantaina tuli lähdettyä kiertämään pohjoisen lenkkiä myötäpäivään innolla odottaen mitä tuleman pitää. Aamulla edes luontokeskus ei ollut vielä auki "virallisesti", mutta keittiöntäti autteli parhaansa mukaan. Kartta kamelireppuun ja kohti polkuja. Siinä sitten hirveällä innolla zoomailtiin karttaa ja todettiin että latupohjaa näyttää menevän Annin tuvalle asti, joka oli jo tuttu viime talven hiihtoreissulta. Ei muuta kuin mäkeä alas kunnes tuli suo. Todettiin siinä sitten, että näköjään ajoimme harhaan heti kättelyssä. Eipä muuta kuin kengät märkänä takaisin mäen päälle hakemaan uutta vauhtia. Vaikka tätäkin topikkia on luettu, niin ei tullut mieleen etsiä "kanervan" punaisia merkkejä. Aateltiin, ettäkunhan Annin tuvalle asti päästään, niin merkit löytyy. Siitä sitten ajeltiin Ansapolkua alaspäin ja kyllähän sieltä merkki löytyi.



Siitä sitten lähdettiin ajamaan pitkosia pitkin reittiä. Ja tosiaankaan ei tarvinnut pelätä renkaan tippumista väliin. Pitkoset kyllä olivat kostealla kelillä _todella_ liukkaita. Hirveän työn ovat reitin luojat tehneet, kun ovat kärränneet sepeliä maastoon. Polut olivat mahtavia ja fiilis oli todella hyvä, kun pääsi ajamaan alla olevan kaltaista polkua.



Toraslampi oli ensimmäinen kiinnekohta reitillä, mutta ennen sitä ilmeisesti oltiin hieman syrjässä.



Tässä kohtaa polku haarautuu tekemään piston laavulla ja varsinainen reitti jatkuu oikealle.

Ensimmäinen varsinainen tiesiirtymä tuli vastaan. Onneksi tätä ei ollut kovin pitkästi.

Kengät olivat jo läpimärät aluskasvillisuuden ollessa vielä kostea yön jäljiltä. Pidimmekin pienen tauon jolloin väänsimme sukat kuivaksi jonka jälkeen olo helpotti kummasti. Tässä vaiheessa emme tienneet mitä on vielä edessä... Tauon jälkeen jatkoimme matkaa ja olo tuntui helpottavan kunnes eteemme tuli tämä.



Ei auttanut itku markkinoilla. Lahkeet ylös ja menoksi. Neiti-e oli rivakampi liikkeissään. Ja eikös se ole niin, että naiset ensin. Vaikka kylmään jokeen...

Yli päästiin ja voin sanoa, että inhoan kylmää vettä ehkä eniten maailmassa. Ilme varmaan kertoo kaiken. Joen/puron virta oli niin voimakas, että se meinasin viedä fillarit mennessään, joten näppäränä solmin paalusolmut pariin naruun ja lenkki satulan ympäri. Ylityksen jälkeen tuli oikeastaan ensimmäinen isompi nousu ja päästiin ihalemaan maisemia.



Näillä tienoilla ajoimme hieman harhaankin, mutta reittimme yhtyivät oikeastaan ennenkuin edes huomasimme. En kyllä hoksannu kohtaa jossa reitti haarautui. Ehkä olin niin keskittynyt kiipeämiseen. Nousun jälkeen jatkui singletrakki jota oli sen verran helpotettu, ettei kaatuneet puunrungot olleet haitoiksi. Tähän kun saavuimme oli taaksemme jäänyt jo teknisempää pätkää, josta ymmärrettävästi ei ole kuvia. Piti keskittyä ajamiseenkin. Mahtavaa pätkää kyllä oli. Näiltä tienoilta eteenpäin alkoi paikkapaikoin olemaan suonsilmiä/märkiä kohtia joissa ei SB8 ollut ehkä parhaimmillaan. Ennen peikkopolulle saapumista kohtasimme todella teknisessä kivikossa pari pyöräilijää ja muutama sana tuli siinä vaihdettuakin ja kuulostelimme mitä tuleman pitää. Reitti oli kuulemma helpottumassa ja Ketun seikkailu olikin oikeastaan päivän viimeinen maastopyöräilyksi laskettava osuus. Emme siis menneet kyltin osoittamaan suuntaan vaan ns. vastakarvaan.

Peikkopolulla olikin sitten nähtävää ja ihmeteltävää.



Kuva(t) vauhdissa räpsittyjä, niin siksi ePatarkkoja.

Tästä eteenpäin olikin oikeastaan leveetä kovapohjaista latupohjaa takaisin luontokeskukselle asti. Oli siinä välissä kyllä mukava vauhtipätkäkin. Ja lisää pitkospuita...

Matkaa kierrokselle tuli ~35km ja se oli loppua lukuunottamatta ihan oikeaa maastopyöräilyä! Ison homman ovat asianomaiset tehneet Syötteen maastoissa ja siksi kumarrankin syvään virtuaalisesti ja toivon että jatkoa seuraa. Reitti oli todella hyvin merkitty maastossa. Harmittavasti jäi itseltä tälle syksylle etelän kiekura ajamatta, mutta polte on lähteä ensi keväänä lumien sulamisen jälkeen heti ajamaan nekin pätkät.