Tuo Hesarin yleistäen väitöskirjasta tehty artikkeli oli tällaiselle laiskalle kuntoilijalle mielenkiintoista luettavaa ja antoi ajattelun aihetta. Pahemmin kestävyysharjoitteluun perehtymätön noin kaiketi yleensäkin kuntoilee 'väärin'. Itsekin on tullut kovina stressipäivinä vedettyä lenkki nupit kaakossa, on tehnyt ainakin mentaalipuolelle hyvää, ilmeisesti hyöty keholle on jäänyt olemattomaksi. No pitihän eilen kokeilla lievästi stressaantuneena hiukan eri asennossa lenkkiä eli jokseenkin rauhallisesti. Yllätti että vaikutus oli stressinpurussa jotakuinkin sama. No mitä väliä mulle sitten on sillä harjoitteen vaikutuksella kun en kilpaile? Sikäli on kun ikää on jo kertynyt ja 'vanhalla' (45) iällä "normaalille" (lue: liikkumaton) kuntopohjalle aloitettu harrastus aiheuttaa sen, että lähtötaso on alhaalla ja kertyvät vuodet ei mitenkään helpota asiaa. Kivahan sitä olisi hiukan huomata kehittyänsä edes, mitä onkin jonkin verran tapahtunut. Toinen motivaattori seurata tätäkin keskustelua on se käsitys, että jotain yleistystä voisi ehkä tavallisenkin pulliaisen harjoitteluun tehdä. Itsellä on lisäksi tuo kiinnostus osunut pitkänmatkanpyöräilyyn (tarjoaa fyysisen puolen lisäksi uskomattoman vahvan mentaalivasteen), joka on enemmän matkailua kuin urheilua, mutta vaatii kuitenkin jotain. Omalla kohdalla pieni haaste olisi saada matkavauhtia hiukan lisää kun noita pisimpiä matkoja ei ihan yksillä silmillä ajele. Siihen nähden Hesarissa esitetty peruslause, sikäli kuin on validi, on merkittävä.

Olen muuten Markun lailla huomannut saman, että lenkille lähtiessä fiilis ei välttämättä lainkaan korreloi lopputuloksen kanssa. Moni lenkki joka on lähtnyt tahmeasti liikkeelle on lopulta päätynyt hilpeään vauhti-iloitteluun.