Ei ole mikään uusi juttu, mutta kerronpahan kuitenkin, vaikkei ketään kiinnostaisikaan. Työmatkalla, ensimmäisillä pakkasen tyngällä satuin nostaa keulaa rotvallin (tampereelta nääs) yli jalankulkijoiden puolelle niin märät lehdet/musta jää päätti keskeyttää meikäläisen TMT:n ja olin KVL:llä kyljelläni. Noh, ekaks katoin että eikai kukaan nähnyt, ei nähnyjoten, jatkoin työpaikalle pyöräilyä. parin sadan metrin jälkeen tajusin, että käsi, olkapää eikä mikään pysty takertuu tankoon kii, joten täys käännös, ja takaisin kotio. Emäntä auttaa paitaa pois, ja oottelua, että Työterveysasema aukeais. Emäntä tarjos SH-apujaan, mutta nääh, ei täs mitään oo. ei vaan pysty puristaa oikeen kättä.
Noh, työterpankautta koskiklinikalle, ja ulnan processuss jne. näkyy pitkä, fissuuramainen todella kirkas linja. Mutta ajattelin "eipä se mitään, 3 päivää saikkua". Mutta ei, viis viikkoa, ja siitä vielä 3 viikkoa, ja kädellä ei saa tehdä kädellä vieläkään mitään "erityisen raskasta" (raskas työ itsellä), käsi paukkuu jne, lekuri sano, että kyllä se siitä ajan myötä suoristuu, paremmalta se nyt tuntuukin jo.Mutta kaks kuukautta kotona perse homeessa kyyneleitä vääntäen kattoessa aamulla pyöräilijöitten mennessä kohti Tayssia. Lääkärit, Röntgen yms ihmettelivät vuorotellen, että miksei oo kipsattu/ onneks ei oo kipsattu. En ois ikinä uskonu että pikkusen kaatumisen takia tulee moinen vaiva, sekä riesa, puntilla pysty käymään edelleenkään, mutta painon pudotus on taattu, kiitos kaljan juonnin lopetuksen.
Ja käsi ottaa edelleen itteensä töissä, sekä pyörälenkillä, mutta kyllä se jo kestää.
Että Mitä määki tässä selittelen, luonteen heikkoutta. ps. Ensimmäinen posti, noob.