Lähdin eilen töistä vähän aikaisemmin tarkoituksenani ajella vähän pidemmän mutkan kautta kotiin. Kilpuri kulki mukavasti 110-tien kevliä, ja Kaarinan kohdalla tuulikaan ei enää ollut vastainen. Lähestyin Saaristotien risteystä, ja totesin valon olevan vihreä, joten en sen enempää hidastanut vauhtia vaan aikomuksenani oli rullailla rennosti risteyksen läpi. Risteyksen keskikohdan jälkeen kolahti: Piikkiön suunnasta tullut mopoauto kääntyi suoraan eteeni enkä ehtinyt reagoida juuri mitenkään. Viime vuosisadan alkupuolella syntynyt mopoautokuski ei ollut huomannut minua ollenkaan. Hänellekin valo oli vihreä.

Paiskauduin mopoauton kyljen ja tuulilasin kulmaan oikea hartia edellä, josta kivuliaan törmäyksen jälkeen matkani jatkui auton yli asfalttiin. Kypärä oli toki päässä, mutta päätäni en lyönyt. Taju säilyi, ja nopeasti totesin olevani suurin piirtein kunnossa ja ehjänä. Hartiaankaan ei sattunut vielä kovin paljoa. Kovin pahasti ei siis käynyt, sillä jo toinen ajatukseni oli fillarin kohtalo. Heti selvisi, että Orca ajoi juuri viimeisen ajonsa: etukiekko aivan käsittämättömässä solmussa ja kaikki pinnat repeytyneet irti navasta. Nopeasti havaitsin myös vaakaputken murtuneen ja roimia skraiduja näkyi etuhaarukassa.

Mopoautokuskin toinen kysymys oli vointien kyselyn jälkeen, että ajoinko päin punaisia. Selitin, ettei näin ollut, ja mies myönsi syyllisyytensä. Vaadin kuitenkin poliisit paikalle ja hätäkeskus lähetti myös ambulanssin. Pollareiden tuomio oli selvä: mopoautokuskille sakko liikenneturvan vaarantamisesta ja vahingot korvaa aikanaan mopoauton liikennevakuutus.

Mopoautokin sai törmäyksessä aika hyvän uudellenmuotoilun, jonka vuoksi ambulanssi vei minut terveyskeskukseen tarkistettavaksi. Käsi toimii lähes normaalisti eikä röntgenissäkään ollut sen kummempaa nähtävissä. Kipeä tuo olkapäänseutu toki on, ja jos kipu ei päivässä parissa helpota, niin käyn kyllä näyttämässä sitä ihan asiantuntijallekin. Oli muuten komia lanssikyyti, sillä minä istuin tuolilla, ja kilpurinraato pötkötti paareilla - harmi että jäi ikuistamatta.

Onnea oli matkassa todella reilusti, sillä olisi voinut käydä tosi pahasti. Tässä tapauksessa onnea oli myös siinä mielessä, että törmäsin juuri mopoautoon, jonka kevytrakenteinen kori pehmensi törmäystä. Vauhtia hetki ennen törmäystä oli gps:n mukaan noin 35 km/h - törmäyshetkellä toki varmasti vähemmän.

Uusia fillareita saa kaupasta, mutta isä- ja aviomieskauppoja ei tietääkseni ole. Onneksi sellaisia ei nyt tarvita. On se kummallista tämä elo, kun koko ajan olin ajatellut, etten tuosta upeasta, silmäähivelevästä Miekkavalaasta ikuna luovu, vaan se korkeintaan saisi joskus kaverin. Kohtalo kuitenkin puuttui mopoauton olemuksessa peliin, ja nyt alitajunta jo hiljalleen speksailee uutta kilpuria. Onneksi on sentään krossari tallissa, sillä ajamaan tekee jo kovasti mieli. Katsotaan nyt kuitenkin ensin, miten tuo käsikipu kehittyy.

Nyt sitten vaan kuitenkin sormet ristiin, ettei vakuutusyhtiön kanssa tule pahempaa vääntöä.

Alla vielä pari kuvaa fillarista sekä selvennykseksi tapahtumapaikka.


Pari lisäkuvaa albumissa.