Minulla tuo kuvaamisen ahdistus erottuu selkeästi muista harrastuksista, en kyllä tiedä miksi. Itselläni pyöräily on pysynyt osana elämään vuodesta 1995 lähtien, tietysti vähän eri määrillä ja tyyleillä. Mutta aina on pysynyt päällä kiinnostus pyöriin ja niiden tekniikkaan, vaikka on ollut hetkiä kun ei aika riittänyt oikein ajamiseen.Lainaus:
Alkujaan tämän lähetti fob
Nyt kun asiaa miettii, niin valokuvaaminen on ainut harrastus josta tulee jotain tuloksia. Tulee kuvia joita voi arvioida ja katsella vuosien päästä. Hiihdossa, retkeilyssä ja pyöräilyssä tulee vain muistoja. (onneksi pääosin hyviä :) ) Ja toinen juttu on se että nykyään kuvaaminen on harvoin se "päälaji". Yleensä se on "apulaji" siinä toisen harrastuksen rinnalla. Vaikka sitten hiihto- tai pyörälenkillä.
Ja varmaan tuosta syystä tulee niitä ajatuksia, että pitikö taas raahata kamera mukana tännekin nuotiotulille. Poika huutaa nälkäänsä, ja makkarat palaa nuotiossa kun iskä koettaa järvenrannassa ikuistaa jotain "poikkeuksellisen hienoa" syysmaisemaa. Lopputuloksena on hätäisesti otetut surkeat kuvat, palaneet makkarat ja kiukkuinen poika. Ja kotiin ajellessa tuumaan, että paiskaan jokeen koko pskan enkä varmaan ota kameraa mukaan seuraavalle retkelle. Kunnes taas huomaan olevani pojan kanssa jossain Kintulammen parkkipaikalla makkarat repussa ja kamera kaulassa.
Eli omakohtainen kokemus on että kameran kanssa liikkuessa pitäisi olla yksin. Niin saa pohtia kuvakulmia ihan rauhassa niin kuin haluaa. :)
Ps. Ekan järkkärin sain joskus 80 -luvun alussa, kun isä osti itselleen uuden Ricoh XR7:n. Ja minä sain vanhan ja vieläkin toimivan Practica LLC:n.
