Hesarin kirjallisuuskritiikkien innoittamana ostin kaksi Jukka Viikilän teosta. Laitanpa vaikka nyt tänne, kun en kehtaa postata tätä mihinkään totisempaan kirjallisuusryhmään.
Taivaallinen vastaanotto - jossa yhtenä juonteena kulkee vahvasti kirjailijan sairastuminen ja sydänleikkaus - on nyt 66 sivun jälkeen kuin ruuhkaisen terveyskeskuksen aula: odotan kärsimättömästi, että minut huomioidaan, että homma pyörähtää käyntiin. Kieli, hahmot eikä edes fragmentaarinen leikki tunnu toimivan juuri nyt minulle. Potilaat huolestuvat miten heidän käy, mutta niin huolestuu myös tämä lukija. Kestävätkö he hengissä odotuksen vai viekö jokin akuutti kohtaus heidät? Selviävätkö he hengissä edes lääkärin vastaanotolle saakka, entä hoitojen yli?
Ilokseni kuitenkin huomaan, että tuo kirja toimii kaverina, jonka kanssa keskustella omasta kirjoittamisesta, lukemisesta ja kirjallisuudesta ylipäätään. Saipa se heti ensimmäisenä lyhyenä lukuiltana minut kirjoittamaan lastun aiheesta Napanuorallatanssijan syntymä.
Suomalainen vuosi sen sijaan alkaa napakasti. Sillä on rakenne, tyylilaji ja aihe tarjolla yhdellä avatulla kämmenelle. Yllättäen kuitenkin huomaan, että se kertoo jostain toisesta, joidenkin toisten Suomesta ja vieraista suomalaisista. Tietystikin satiiri vaatii vahvaa tyypittelyä, mutta koenko katsovani sivusta jonkun hiukan vieraan puhuttelevan jotain toista kohderyhmää? Esimerkiksi "Autoilu odotteluna" on kyllä sujuvia huomioita mukavalla tavalla kirjoitettuna, mutta en tunnista tuollaisia tilanteita omalta kohdaltani. Taikka "Työpäivän katkaisee tauko (...) Sitten tauko on ohi." Tai asennetta, että iloa pitäisi pelätä tai piilottaa. Taidan olla lukijana vieraslaji.
”Jossakin näitten lipsahdusten takana on todellinen Suomi.”
Minkä verran sillä on merkitystä onko teksti kirjankansien välissä tai esimerkiksi lehtipakinana? Suomalaisen vuoden osalta huomaan tällä olevan merkitystä. Kun sitten alan suhtautua kirjaan kuin standup-esitykseen, niin huomaan rentoutuvani ja sallivani sille yhtä ja toista. Odotushorisonttini virittyy otolliselle korkeudelle.
Ihailen Suomalaisessa vuodessa sitä, että kirjoittaja on tehnyt omat valintansa ja osannut toteuttaa teoksensa näiden pohjalta. Siinä on omalakinen ja samalla sinivalkoisella maalilla maalattu kaarensa ensimmäiseltä sivulta viimeiselle. Ilahduttavasti tarinoihin on kylvetty tuoreita huomioita ja nasevia ilmauksia. Nostan esille saman kuin Hesarin kritiikissä: "Mikä olisi surullisempaa kuin tennisammattilaisen käyttämätön käsi, jota raahataan mukaan turnauksiin." Toivottavasti kirjailija osaa kymmensormijärjestelmän. Muuten hänellä on seitsemän sormea, jotka tukehtuvat turhuuteensa kuin influensserit ilman seuraajia. Kateellisina etusormille ja vasemmalle nimettömälle ne pureskelevat omat kyntensä verille.
