Se kuinka mikään ei muutu vaikka kaikki muuttuu.
Olen lueskellut Jukka Pakkasen romaania "Viimeinen kilometri" vuodelta 1984 eli yli kolmenkymmenen vuoden takaa. Siinähän ajetaan kyllä Pinarellollakin, mutta klosseilla tarkoitetaan kengännpohjiin laitettavia muovilevyjä joissa on parin millin levyinen poikittaisura joka painetaan polkimen takareunaan, kengät työnnetään varvaskoukkuun ja kiinnitetään remmillä. Välitykset ilmaistaan tuumina ja kadenssin sijaan puhutaan rytmistä. Talvella laitetaan päälle kaksi kerrosta puuvillaa ja niiden päälle villaa, päähän tietenkin pipo. Ajopaidat villaa, ja ajohousujen haarasäämiskä pehmennetään vaseliinilla.
Treeni on tietysti treeniä, mutta erityisesti nämä kohdat tuntuivat huvittavankin tutuilta:
"Takana törähtää, punainen Lada tulee rinnalle ja sisällä mies heilauttaa vaimonsa takaa peukaloaan pyörätielle. Saatana! Liikennevaloissa mä ajan sen viereen, vaimo kiertää ikkunan auki ja käskee mua naama punasena pois ajotieltä, mies nyökkii takana ja solkkaa vaimon päälle. Valo vaihtuu. Lada jylähtää, mies tökkii sormella päätään ja vaimo nauraa perään."
"Pitkällä suoralla törähtää takana pahanenteisesti, musta Saab kaahaa ohi ja pysähtyy mun eteen, lihava nelikymppinen mies säntää ulos ja suu vaahdossa käskee mua pyörätielle. Mä yritän selittää: siellä ajetaan miten sattuu . . . lastenvaunuja . . . koirien hihnat tien yli . . . mulla kova vauhti ja jalat sidottu polkimiin . . . ajotiellä turvallisempaa . . . Se ei kuuntele, silmät leiskuu ja kädet käy kohti mun rinnuksia — kunnes se lyllertää takaisin autoonsa ja painaa kaasua. Tähän ei totu ikinä."
