Myönnä pois että hienoja vaikkakin hieman eri tavalla, olivat myös ne vastatuuli- ja sadeosuudet!
Eihän niitä juuri kukaan lähde hakemalla hakemaan eikä niitä voi kokea kokematta samaan aikaan negatiivisiakin fiiliksiä, mutta jos on yhtään rehellinen itselleen, niilläkin kokee hienoja hetkiä ja ehkä ennen kaikkea jälkeenpäin tuntee tiettyä tyytyväisyyttä ja saattaa jopa ajatella että olipa hienoa - ja on siinä täysin oikeassa. Kunhan ei ollut liikkeellä väärissä vetimissä.
Jotain tuollaista ainakin ajattelin eilen kun ajoin viimeksi 3 h helppoa puistogravelia.
Jossain yhteydessä olen törmännyt semmoiseen elämänohjepsykologian muotitermiin kuin radikaali hyväksyminen ja ajatellut ensimmäiseksi että siitähän on ollut kyse joillain vähemmän optimaalisissa olosuhteissa ajetuilla lenkeillä jotka eivät ole olleet ollenkaan niin ankeita ja ikäviä kuin ulkoisten syiden takia ehkä olisi pitänyt. No, nyt ei tarvinnut radikaalisti hyväksyä kuin se että sadetakki olisi ollut hyvä laittaa taskuun ja että jos kastuu niin kastuu, kotiin ajaa puolessa tunnissa eikä siinä ajassa ehdi pahemmin palella. Eikä sitten tarvinnutkaan.
Toinen juttu joka tuli lenkillä mieleen oli se vanha valmennusviisaus että jos kolmella perättäisellä lenkillä tuntuu että kulkee helposti ja kulkisi kovempaakin ja jaksaisi ja että tämänpäiväinen lenkki on ollut vielä parempi kuin edellinen, niin silloin pitää tajuta ja osata vetää jarrusta ja pitää lepopäivä tai ainakin äärettömän kevyt päivä. Mutta vastahan tuo oli toinen perättäinen, joten tänäänkin saa ajaa sen minkä jalat pyörittävät...
PS Kun joku kertoo ajaneensa seitsemän tuntia (tai joskus enemmänkin), tunnen aina halua antaa virtuaalista peukkua. Ja se näköjään ikuisesti pitemmistä breveteistä ja eeppisistä gravel-lenkeistä haaveileva mutta niitä ajamaton minäni tuntee jonkinlaista iievää kateutta.