Alkujaan tämän lähetti
tempokisu
Aika typerää naureskella toisen ihmisen, pienen ihmisen ja nuoren tytön, jalkavammoille, mieti nyt itsekin. Olisin harrastanu vaikka hiihtoa tai pyöräilyä, jos perheellä olisi ollu rahaa varusteisiin. Halusin kuitenkin yrittää kun muuten jaksoin, ja halusin jollain tavoin "olla jotain" koulukiusaamisen vastapainoksi. Urheilua arvostettiin.
Ainakin Johanna Peiposen kympin aikaan tuli noin 3 minuuttia lisää kun juoksi jalkavammaisena kympin pari vuotta sitten. Sai haukkuja kun päätti sittenkin osallistua, mä ymmärrän hyvin että kuitenkin yritti, ei siinä iässä ajattele samalla tavalla kuin vaikka viiskymppisenä. Tai hölmönä penkkiurheilijana.
Kyllä tässä vieläkin itku tulee kun miettii mun pyristelyä juoksu/hölkässä, ei nuoren 17-vuotiaan kuuluisi niin onneton ja jalkavammainen olla.
Noi selitykset että on löysä olo tai huono päivä tai poikaystävä jätti, ne mitään syitä ole. Noissa kisoissa kaikki ( no suurin osa kuitenkin) suomalaiset on vähän enempi kun kansallisia pikkutekijöitä ( kuten minä) ja valmentajat ja kaikki niin pitäisi toi valmistautuminen hallita hieman paremmin.
Toinen on toi että voittajan pitäisi muka aina hymyillä.
- En ole koskaan nähnyt vihaisempaa mestaria, SVT:n kommentaattori Jacob Hård sanoi kisan jälkeen. ( Marija Lasitskene, korkeushyppy)
Täällä on kyllä yksi, jos tulos on huono tai muuten ei omasta mielestään sujunu, mitä siinä hymyilee. Tai muutenkaan hyppii ja pomppii siinä palkintokorokkeella.