Minulla luistelun näennäinen helppojen hetkien puute tulee eniten siitä, että syksyllä ei vielä kykene seisomaan rennosti yhden suksen liu'ussa. Tällöin ainoa tapa saada aikaan helppo hetki on mennä pertsan uraan liukumaan tai työntämään tasuria. Syksyisin luistellessa hapottaa polvesta alaspäin jotain kohtaa - sääriä, nilkkaa ja jalkaterää - ensimmäisillä lenkeillä, helpotusta joutuu hakemaan työntelemällä hetki tasuria väliin. Normaalimpi rentous alkaa löytyä noin 100 km luistelun jälkeen. Jos on syksyn hiihtänyt rullilla niin välttämättä ei ole mitään ongelmaa tai tuo menee nopeammin ohi. Noiden ensimmäisten lenkkien jälkeen helpotus löytyy helposti tekniikkaa vaihtelemalla mogren/kuokka/wassu sekä hyödyntämällä vauhtiskaalaa, eli hiihtämällä rauhallisemmin. Tuo helpotus on vaikeaa jos mitään reserviä ei vielä ole, jos tekniikkavalkoimasta löytyy vain sukselta toiselle kaatuva kuokka eikä yhden jalan liu'un rentoutta vaan vielä löydy. Tällöin ei auta kuin luistella pätkä ja sitten työnnellä tasuria aina välissä. Tai pitää pieni tauko riittävän usein hapotuksen purkamiseksi ja palautumiseksi. 15 sek tauot auttaa, eivätkä ole mikään häpeä.
Pertsan liukuun on ainakin näennäisesti helpompi löytää rentous. Tasurissa liu'utaan kahdalla suksella. Vuorohiihdossa liutaan yhdellä jalalla, mutta urassa. Yksipotkuisessakin osittan kahdella suksella. Vuorohiihdon tekniikka toki vaatii tasapainoa yhden suksen liukuun. Moni hiihtää tuon yhden suksen liu'un vaikeuden takia vajaata vuorohiihtoa kahden suksen liu'ulla.
Myös yksipotkuisessa tasurissa on yhden suksen liu'un haaste. Siinähän potkuun haetan voimaa ajoittamalla käsien heilahdus eteen samaan hetkeen potkun kanssa. Tuolloin paino ja liuku menee yhdelle sukselle ja siinä pitäisi sitten hetken aikaa tasapainoilla toinen jalka ilmassa takana. Jalka pitää pitää takana, koska käsien eteen heilahduksen jälkeistä sauvoilla työntöä puolestaan voimistetaan heiluittamalla se takajalka eteen työnnön hetkellä. Tuo yksipotkuisen heiluri, jossa työnnetään jalkaa eteen heilauttamalla ja potkaistaan käsiä eteen heilauttamalla tosiaan vaatii tasapainoa yhden suksen liukuun. Moni hiihtääkin sitä ihan vaan erikseen potkimalla ja työntämällä ilman tuota ajoitusta, jolloin jalan ja käsien eteenheilautuksen työ menee kokonaan hukkaan. Silti pertsassa yhden jalan liuku ei ole ihan samanlainen kynnyskysymys ja helpotuksen löytymisen este kuin luistelussa, mutta samalla aiheuttaa sen että se voi jäädä opettelematta kun ei ole ihan pakko.
Jyrkissä mäissä piiputtessa petsaaja haarakävelee, mikä on helppoa kun on pitoa eikä ole liukua ollenkaan. Luistelija joutuu menemään ankkaa - jossa on liuku hapotusongelmineen - tai haarakävelemään ilman pitoja ja se menee helposti tuskaiseksi sauvojen varassa roikkumiseksi. Tuosta piiputuksesta selviämisestä luultavasti tulee, että tiettyyn pisteeseen asti (kunto & tekniikka) pertsa on helpompi tapa, sen jälkeen ei eroa. Ja siihen piiputukseen auttaa tikolan vinkki riittävän helposta laduista tai hetken tauon pitäminen nousun puolessa välissä mikäli tilaa on.
