pieni tarkennus, tai vähän isompikin..
Voiei. Nyt tarvii tarkentaa ( sori jos joku ei jaksa..) Joukolle lähinnä:
Jouko hyvä, minä leikin vielä barbie-nukeilla 12-vuotiaana.
12-vuotiaana muistan kun eräs naapurin täti, oltiin koko suku ja tuttavat koolla, sanoi "onpas siinä lihava likka" - ja se oli tervemenoa terveys iäksi.
Kun koulussa oli Cooperin testi, joka vaikutti liikunta-arvosanaan, niin harjoittelin siihen ( että miten niin Cooperi ja muut testit tappaa urheiluinnostuksen??) ja koska serkkuni kannusti minua juoksemaan, se lähti siittä. Ihailin serkkuani ja aika paljon tykkäsin, niin se oli sillä selvä. Äiteen sama ehdotus lenkkeilystä, se aiheutti raivo-reaktion.
Ensimmäinen kilpailuni oli 1982 Raukon Hölkkä, jonka voitin ylivoimaisesti. Ja senjälkeen juoksin 3000m alle 10min lenkkareilla, ja siittä Ligindöloppetin voittoon.
Juoksin yhden ainuan kerran piirinmestaruusmaastoissa, ja sarja oli joko 18v tytöt tai naiset, ei suinkaan 10-14 v tytöt.
Ainoat kerrat kun juoksin, tai hölkkäsin, terveillä jaloilla oli juurikin tuo Raukon Hölkkä, ja tuo ensimmäinen ratajuoksuni.
Koskaan en saanut tietää miten olisi juoksu kulkenut jos olisin saanut juosta kisan kivuttomin jaloin. On ihan selvä että kymppi sillee että joka askel on puukonisku, vaikuttaa loppuaikaan. Heti tuli jalkavammoja, kaikkia muita mutta ei akillesjänteen vaivoja. Revähdyksiä, jännetulehduksia, rasitusmurtumia. ..
Juoksu-uran loppu oli kahden asian summa; kun tuli jalkavamma, päättelin että kun ei voi juosta, ei voi syödä. Kun media hehkutti "siro, gasellimainen" niin tottakai ajattelin että sellainen minun pitää olla, noin 40 kiloinen. Kierre lähti siitä, kun vamma-aikaa oli aina paljon enempi kun tervettä aikaa, paino laski koko ajan.
Siinä vaiheessa kun kantaluun murtuma oli vienyt parantuakseen 6kk, ja toiseenkin kantapäähän tuli....niin annoin periksi 1987. Olin pitänyt juoksun takia 2 välivuotta opinnoista ( ensin ajattelin keskittyväni juoksuun, sitten vammojen paranteluun kun en voinut osallistua käytännön harjoitteluun..) ja järkevästi ajattelin että kyllä mun tutkinto tarttee saada.
Anoreksia on sairaus jota kukaan ei valitse. Minulla se alkoi tuosta "on siinä lihava..." kun olin siinä iässä ikäisiäni nopeammin kehittynyt.
Ensin laihdutus oli "kisa"; miten laihaksi itsensä saa, miten monta päivää voi olla syömättä ( 25kg, 4 päivää..)Mutta lopussa, vaikka olisin halunnut syödä ja saada painoa, elimistö ei halunnut ottaa vastaan ja syöminen teki fyysisesti kipeää. Asiaa ei yhtään auttanut TAYS hoitohenkilökunnan kohtelu; kiusaaminen, uhkailu, kiristys. Tunsin olevani lähinnä rikollinen.
Vaikka 1993 parannuin hoksattuani että hei! olen normaalipainoisena paljon kivemman näköine ja jaksan enempi, sitä ei Tays koskaan ole uskonut. Vielä 2007 kun olin Taysissa migreenin takia, jouduin kuulusteluun ja testeihin anoreksiasta ( painoin 60kg, 160cm).
Anoreksian jälkeen ( 1995-96) tuli vielä paksusuolen tulehdus, kuolio, sepsis ja keuhkopöhö yms. Joista selvisin kun lähdin Taysista yksityiselle puolelle. Paksusuolisto pois, ja paraneminen alkoi. Vaikeimman kautta, oli kauhistuttavaa todeta että entinen kestävyysjuoksun Suomen Mestari ei meinaa roskia ulos jaksaa viedä, ja nousta portaita.
Mutta muistin vanhan lempilajini pyöräilyn, tapasin pyöräilyihmisiä ja löysin tämä lajin.
Vaikka en voi 15 jalkaleikkuun jälkeen enää kävellä kun lyhyitä matkoja, voin pyöräillä. Ja tempossa pystyin kokemaan sen tunteen mitä juoksussa en; pystyin meneen niin lujaa kun jalat ja kunto antoi myöden.
Pyöräilystä sain myös hyviä ystäviä, ja siis pysyvän harrastuksen.
Joku kysyy miksen aloittanut heti pyöräilyä. Meillä ei ollut ensin varaa edes kunnon lenkkitossuihin, kilpapyöräilyyn ei olisi ollut mitenkään varaa.
Mutta tosi hieno että löysin itselleni oman lajin vaikka sitten vähän myöhemmin. Pyöräilyssä on kuitenkin ollut paljon, paljon mukavampaa ja kisamuistotkin ovat ( viimeistään ajan saatossa) todella kivoja. Juoksumuistot ovat lähinnä itkua ja kipua.
Mutta joka tapauksessa, toimittajien ja median hehkutus jo heti alkuvaiheessa "Supertyttö" "Kristiina matkalla Losin Olympialaisiin"...olivat toki itsetuntoa kohottavia, ja juuri siksi olin osaksi aloittanut urheilun - että ei aina kiusattaisi ja olisin jossain asiassa hyväksytty ja kehuttu. Tai rehellisesti, mun suuri unelmani oli että pääsisin lehtiin ja telkkariin! ( en tiennyt....) tuli sellainen epätodellinen tunne että olen Supertyttö, ja mun pitää aina voittaa ja petän yleisön jos epäonnistun, ja jos en pärjää niin kaikki nauraa ja on pettyneitä...Ja sitten kun oli pakko lopettaa, tunsin että olen täysin epäonnistunut ihminen.
Että olisiko vähän vähempi hehkutus ollut parempi? Missään nimessä en harjoitellut liikaa, harjoittelin tosi vähän kun vammoja oli niin paljon. Joskus 20km lenkki, mutta yleensä 5-8km pururadalla. Mitään vetoharjoitteluja ei ollut, tai muutakaan ihmeellistä.
terveisin,
kristiina iisakkila
juoksu olisi saanu jäädä väliin
Lainaus:
Alkujaan tämän lähetti
Jouko_T
Noista Kristiinan muisteluksista selviää yksi kilpaurheilun etu, jota ei juurikaan tuoda esiin. Muistot!
Toisinaan tuntuu, että keräytyneiden muistojen vuoksi kannatti rääkätä itseään kaikki nuo vuodet. Ainakin minä olen pirun tyytyväinen, ja tekisin näillä kokemuksilla, saman uudestaan.
Toinen tärkeä "palkinto" on itsekunnioituksen ja itsevarmuuden lisääntyminen. Siis vähän sellainen hehkutus, että: "Jee - minä olen hyvä!"
Sen kokee, jos tietää olleensa suorituskykynsä äärirajoilla - niin valmistautumisessa kuin itse suorituksessakin.
Eikä näihin "palkintoihin" tarvita edes kilpailua. Normaalia kovempi rypistys joskus jossain.
Kun olen lueskellut tämän foorumin pyöräilykuvauksia, niin toisinaan on tullut mieleen, että toivottavasti kaveri on suorituksensa jälkeen tajunnut taputtaa itseään olalle.
Kilpailussa sijoituksen määräävät muut. Sinä vastaat vain omien kykyjesi käytöstä. Siitä voi olla aidosti ylpeä, ei sijoituksista.
Jos jossain EM, MM - tai muussa mummum kisoissa esimerkiksi heittää keihäällä itselleen sijan 10, niin plöö - sanovat katsojat, vaikka täsmälleen samalla tuloksella edellisissä, tai seuraavissa kisoissa sillä voitettaisiin!
Jouko, ikävä kyllä, juoksusta jäi ikävät muistot - kukaan ei välittänyt silloin kun olisin tarvinnu apua, kukaan ei halunnutkaan esim. valmentaa. Jäi myös pysyvät jalkavammat eli en voi esimerkiksi lähteä pidemmälle kävelylle. Ainut että vanhemmat ihmiset muistaa "ai , sinä olet se juoksija".
Ei kannattanut laihduttaa eikä kitua, ei todellakaan. Opinnotkin pitkittyivät. Ja jalkavammojen takia anoreksiakin paheni.
En saanut yhtään mitää itsekunnioitusta ja itsevarmuutta - päinvastoin, ne väheni entisestäänkiin. Minä en ole mitään.
Ja kyllä mä lähdin aina voittamaan kisan, eli sijoituksesta vastasin MINÄ. Minä itte. Muut sai juosta siittä kakkossijasta. Sama tempossa. ( ei tosin aina onnistunut, mutta yleensä).
Pyöräilystä jäi sitten taas oikeastaan vain hyviä ja hauskoja muistoja, ja silloin ne ikävätkin kisakokemukset ovat muuttuneet hauskoiksi. Paras ehkä vappuna, sateessa ja +2 astetta ei pukukoppia, ei mitään suojaa, auton lämmityslaite ei toimi, Teuvan "mäkitempo".
Pyöräilystä sain myös hyviä ystäviä, elinikäisiä luotettavia ystäviä. Hiihtoajoilta sain myös kaverin, mutta juoksu oli yhtä tuskaa. Olisi vaan hiihtänyt eikä laihduttanut.
Mutta kun ei osattu voidella, eikä ollut varaa hankkia uusia hiili...eikun lasikuitusuksia ja erilaisia välineitä eri keleille. Sitten väheni käsivoimatkin niin hiihto oli pakko jättää.
Olen huono jos lajissa on jotain teknistä temppuilua, niin juoksu oli mulle ainut vaihtoehto. Pyöräilyynkään ei olisi ollut varaa.
Mutta onneksi olen aina liikkunut, joten siitä toki tuli riittävä peruskunto kestää nämä sairaudet ja monet leikkaukset ( suolisto). Pyöräilystä jäi sitten myös pysyvä hyvä harrastus, että hyvä näin.
Silti olisi kiva joskus vaikka vaellella metsässä, mutta onhan nämä pitkät rauhalliset lenkit.
opiskelu kannattaa kuitenkin
Voi voi, minun mielestäni - vaikka juokseminen ja kilpaileminen olisi miten kivaa tahansa ja nyt näyttää tosi hyvältä - kannattaisi se nuorena kuitenkin hankkia opiskelupaikka ja/tai ammattisuunnitelmia. Aika harvassa ovat ne suomalaiset yleisurheilijat jotka elättävät itsensä urheilulla, ja vielä uran jälkeenkin.
Alisa Vainio haluaa vain ja ainoastaan juosta.
Vainio ei mieti tulevia opiskelupaikkoja, sillä hänellä ei ole haaveammattia - paitsi tietenkin juoksija.
- Jos on tarpeeksi on hyvä, ei ole mitään estettä ammattilaisuudelle, Vainio ilmoittaa.
- Haluaisin vain juosta, nukkua ja syödä. Mitään varasuunnitelmia ei ole, ainakaan vielä.
Tämä nyt vain minun mielipiteeni, kun pidin ja pidän erityisen järkevänä asiana myös opiskella ja ajatella tulevaisuutta.
yleisurheilu vs. muut pikkulajit
Lisäksi protestoin - noin sadannen kerran- että Vuoden Parhaat - palkitsemiskategorioissa on vaikka mitä pikkulajeja; on hockey ja jääkiekko ( mikä se hockey sitten on?) ja jääpallo, on darts ja tikkaurheilu, on vaikka mitä eri pallolajeja, alamäkiluistelu-pikaluistelu-taitoluistelu - ja sitten yhteen niputettuna "yleisurheilu".
Kyllä pitäisi ehdottomasti palkita aina myös vuoden paras heittäjä, hyppääjä, pika- ja kestävyysjuoksija. Ja kymmenottelija. Lajit ovat niin kaukana toisistaan kun olla voi - vaikka pituushyppy, moukarinheitto ja maraton. Ihan hirvee vääryys että nämä lajit niputetaan yhteen.
:mad:
