Ajamaan pitkän loukin jälkeen

[pturunen]

Otsakkeen mukaan. Olin ensimmäistä kertaa ajamassa mtb:tä sitten viime syyskuun käden murtumisen. Kuntoutus venyi, mutta käsi on ok. Nuppi sen sijaan ei. Kaatuminen vilisee mielessä ja fokus sen mukainen. Klassisesti kaatumisen jälkeen pitäisi päästä ajamaan mahdollisimman nopeasti, ettei muodostu ns. pelkomuistoa. Nyt tämä ei ollut optio. En varmaan ole ainoa, niin millä olette psyykanneet itsenne taas ajovarmoiksi?

[nure]

Itse aikoinaan lonkanmurtumisen jälkeen kyllä siinä vaiheessa kun olin ajokunnossa vaikkakin sairaslomalla niin kyllä oli takaraivossa alitajuntainen pelonpoikanen.
Itse vain aloitin hiljalleen ja kun rauhallisten, turvallisia lenkkireittehjä hakien pääsin rytmiin kiinni ja alkusyksyllä homma jo kulki mukavasti ja äkkiä ne onnettomuuden muistot haihtui periaatteella "ei salama kahta kertaa..."

[marco1]

En varmaan ole ainoa, niin millä olette psyykanneet itsenne taas ajovarmoiksi?

Isoimman turmani jälkeen vaan ajamalla. Se ei ole ihan täysin riittänyt koska tilanteet jotka muistuttaa koiven katkaisemisen olosuhteita saavat edelleen kuskin täysin jumiin.

[nure]

^ Sehän se paras konsti on ja itsekin huomasin että "pelko" haihtui suht äkkiä.

[Opulus]

Oikein pahaa tai pitemmän ajotauon aiheuttanutta kaatumista ei ole onneksi omalle kohdalle osunut (enkä ole sellaista joutunut vierestäkään seuraamaan), mutta niitä mitä on sattunut, olen yrittänyt mielessäni analysoida eli pohtia niihin johtaneita tekijöitä. Olen tehnyt niin joskus aikoinani lukemani paljon vaarallisemman lajin harrastajan kertomusten ohjaamana ja luulen että siitä on ollut hyötyä - etenkin niillä kerroilla, kun syynä on ollut oma selvä ajovirheeni.


Se kaatuminen, joka aiheutui kolarista toisen pyöräilijän kanssa, jätti tosin sellaisen henkisen arven, että tulin entistäkin varovaisemmaksi tai jopa araksi tilanteissa tavispyöräilijöitä kohdatessa tai ohittaessa tai joskus jopa silloinkin, kun on mahdollista että tavispyöräilijä voi ilmestyä jostain...

[pturunen]

Huomasin myös, että tuo ei jäänyt pelkkään pyöräilyyn. Retkiluistelussa kummitteli myös mielessä, että kohta luistin menee railoon, horjahtaa ja ottaa kädellä pahasti vastaan ja taas mennään.

[TANUKI]

Ihmismieli on siitä kummallinen, että toiselle kaatuminen ranteen murtamisella jättää melkoisen muurin ja toiselle taas auton konepellin kohtaaminen oman hölmöilyn piikkiin 40km/h vauhdista ei mitään. Molempia ja siitä väliltä omista pyöräilevistä tutuista ja kavereista löytyy. Pahempia loukkaantumisia ei oman aktiivipyöräilyhistorian aikana ole onneksi ollut (puuta koputtaen), mutta jo muutaman kuukauden sairastelu (joita on ollut) laskee kyllä itsellä kynnystä maastossa. Hissukseen vaan eteenpäin kuntoradoista aloittaen aina oman uskalluksen mukaan vaatimampaan maastoon. Tämähän sujuu ja voin siirtyä vaativampaan! Ennen taukoa saattaa olla todella iso kynnys ajaa samoja pätkiä, kun ennen loukkaantumista, mutta kyllä se siitä ajan kanssa. Nousujohteisesti eteenpäin ilman itselleen asettamia odotuksia, että kylmiltään pitäisi pystyä ajamaan samoja polkuja, kuin viimeksikin. Itsensä voittaminen on myös hyvä tapa omat rajat tuntien. Jos juuren ylittäminen pelottaa niin omat taidot tuntien, se varmasti onnistuu. Samaa en voisi sanoa metrin-parin dropista, joka pelotti ajaa jo ennen taukoa ja hädin tuskin pystyssä pysyi. Perusasiat ja luotto omaan tekemiseen ensin kuntoon, siitä samalle tasolle kuin se oli ennen ja eteenpäin.

[EnduroSenior]

Itse kuulun siihen sakkiin, kenelle pahinkaan tälli ei ole sattunut korvien väliin.
Bikeparkissa iso hyppy vituralleen, samaan aikaan leikattiin oikea solisluu ja vasen ranne, ja puolentoista kuukauden kädettömyyden jälkeen oltiin taas maastopyörän ratissa.
Ehkä rysäys laittoi vähän funtsimaan omia rajoja, mut vauhdeissa ja hypyissä ei oo kylläkään näkynyt minkäänlaista himmailua...