Näytä tavallinen näkymä : Bormio, Passo dello Stelvio, Gavia ja Umbrail
Munamankeli
27.09.2017, 16.57
Päätimme jo viime vuoden puolella juhlistaa kaverin tulevaa 50-vuotispäivää ajamalla myyttinen Passo dello Stelvio. Tämän vuoden Giro d’Italian 100-vuotisjuhlakisassa (http://www.eurosport.com/cycling/giro-d-italia/2017/the-stelvio-myths-legends-and-the-climb-of-a-lifetime_sto6151724/story.shtml) yli 20 kilometriä pitkä nousu sai ansaitusti tittelin ’Cima Coppi’. Nimike tulee tietysti legendaarisesta italialaiskuskista Fausto Coppista, joka oli ensimmäinen Giro d’Italiassa Stelvion valloittanut pyöräilijä. Reissun ajankohta osui elokuun viimeiselle viikonlopulle 2017, joten samalla juhlittiiin sekä 50-vuotis että 100-vuotisjuhlaa.
Kun paikka oli valittu, alkoi lentojen, pyörien ja majoituksen varailu. Stelviolle voi nousta kahdesta suunnasta: lännestä Bormiosta tai idästä Pratosta. Itse asiassa kolmaskin suunta on, Umbrail, mutta se lähtee Sveitsin puolelta. Koska Bormio on tunnettu talviurheilukohde, sieltä löytyy kaikkea pyörämatkailijankin tarvitsemaa. Fillarivuokraamon lisäksi ainakin hyvää ruokaa ja juomaa. Sinne siis.
Lennot Milanoon ja majoitus Bormion kylässä, jossa on tarjolla useita hotelleja muutaman tähden majatalosta aina viiden tähden luksukseen. Valitsimme majoittajaksi kolmen tähden hotellin nimeltä Meublè Sertorelli Reit (http://www.hotelmeublebormio.com/en/). Valintaan oli muutama syy: tarjolla oli sviitti, joka tässä tarkoittaa kahden hengen huonetta. Lisäksi hotelli oli erikoistunut pyöräilijöiden majoittamiseen. Hotellista löytyy lukittava varastohuone työkaluillla ja muilla tykötarpeilla. Kun tähän lisätään lupaus tukevasta aamiaisesta, päätös oli melko helppo.
Päätimme hoidella Stelvion alta pois heti saapumispäivän jälkeen. Milanon kentältä auto alle ja keula kohti Bormiota. Ajomatkaa on reilu 200 kilometriä. Mitä lähemmäksi Bormiota mennään, sitä hitaammaksi laskee ajonopeus. Viimeiset 50-70 kilometriä alle 100 km/h. Mikäpä siinä, sillä maisemissa ei ole valittamista. Reitti ohitti kuvankauniin Como-järven, mikä olisi yksi ajokohteistamme.
Heti aamiaisen jälkeen haimme ennakkoon varatut pyörät. Bormio Ski & Bike (http://www.bormioskibike.com/) tarjosi laadukkaita pyöriä kohtuulliseen hintaan, joten oman pyörän rahtaaminen 5 päivän ajoja varten ei ollut vaihtoehto. Kaveri vuokrasi Trek Domanen ja minä valitsin, tietysti, Colnagon. Malli CX0 Shimanon osilla. Virveli…prkl… Välitykset olivat 34/50 etu ja 11/32 taka.
Bormio Ski & Bike on pyörävuokraamo parhaasta päästä. Vastasivat muutamaan runkokokoa koskevaan kyselyyni nopeasti. He kun ilmoittavat koon perinteisenä mittana, vaikka rungot ovat sloupattuja. Esimerkiksi vuokrapyöräni tehdaskoko on 52 cm, mutta verkkosivulla se listataan 56 cm ja sopivaksi 175-185 cm pitkälle kuskille. Pyörät odottivat paikan päällä ja etukäteen valitut Lookin polkimet oli valmiiksi kiinnitetty. Muutama pyörähdys hyvin varustetussa myymälässä. Kassiin juotavapulloja, hanskat sekä perse- ja aurinkovoidetta. Nimet papereihin ja menoksi. ”Ai niin, onko teillä energiageelejä tai -patukoita?” Eipä ollut, mutta sujuvasti englantia puhuva kaveri neuvoi hakemaan niitä lähistön apteekista.
Aloimme olla valmiita mäkeen. Stelvio on maineestaan huolimatta sangen leppoisa ajettava. Olen aiemmin käynyt Kanarialla, missä mäet tuntuivat vähintään yhtä pahoilta tai paljon pahemmilta. Syy lienee myös oman pyöräni välityksissä. Settinä 34/50 – 11/23 on melko tiukka jyrkkiin mäkiin, ja nyt alla oleva vuokrapyörä tuntuu suorastaan lapsellisen kevyeltä siihen verrattuna. Pyörittäminen on helppoa jopa jyrkemmissä yli 10 asteen pätkissä. Kunto ei nimittäin ollut lähelläkään aiempien vuosien tasoa. Kilometrejä takana jotain 1000 tai ehkä jopa alle. Toisaalta säännöllinen, ympärivuotinen juoksutreeni takaa, ettei peruskunto petä muutaman kymnmenen kilometrin nousussa.
Muutama fakta Passo dello Stelviosta. Bormiosta lähtevä tie alkaa 1290 metrin korkeudesta ja vastaavasti nousun huippu on 2758 metrissä. Pituutta tielle kertyy 21,5 kilometriä. Tie on Euroopan toiseksi korkein ja jo itsessään varsinainen insinööritaidon näyte. Mutkia löytyy 32 tai 34. Alku on melko jyrkkää, sen jälkeen tulevat huikean vanhahtavat tunnelit, joissa vesi valuu niskaan, näkyvyyttä on vain nimeksi ja tunnelma hipoo kummitusjunaa. Niiden jälkeen alkaa nousun jyrkin kohta, 12 asteen hapotus. Koko nousun keskijyrkkyys on 7 astetta.
Ajopäivä on aurinkoisen kaunis ja lämmin. Perhana, joku muukin on päättänyt lähteä lauantaiajelulle. Matkamotoristeja suhahtaa ohi tämän tästä ja koko mäki täynnä on täynnä lihasvoimalla sotkevia. Muutama jannu vetää lenkkitossuilla, vaikka alla on maantiepyörä. Paikallinen Lions-klubi on tulossa kokoontumisajosta, johon lienee turha yrittää ilman Ferraria, Lamboa, Porschea tai vanhempaa klassikkoa. Tiehen on maalattu tuttuja nimiä: Pantani, Il Pirata, Scarponi. Näkymät salpaavat hengen, mutta kummasti siihenkin tottuu. Jyhkeään näköalaan siis.
Syömme välissä jäätelöt, ihailemme maisemia ja jatkamme kohti huippua. Kaverilla on vähemmän kokemusta jyrkistä mäistä, joten ajamme lopun kilometrit omaan tahtiimme. Huipulla pyörii varsinainen sirkus. Motoristejä, turisteja, pyöräilijöitä ja muuta säätäjää. Vedän henkeä ja panen fillarin nojaamaan ravintolan aitaan. Tuoppi vehnäolutta ja ruokalista nokan alle. Toissailtainen taiteiden yö tuntuu ajon ja alppi-ilman kuivaamassa kitalaessa. Spagettia nopeaan tankkaukseen ja tietenkin toinen tuoppi olutta. Naama kohti aurinkoa ja fiilis alkaa olla hyvinkin messevä.
Samassa pöydässä pyörineet hollantilaiset kuvaavat Fausto Coppin muistomerkkiä ja pälpättävät kovaan ääneen jotain. Pöytäseurueeseen kuuluva rouva rientää muistomerkillä seisovan kundin viereen ja muut jatkavat kuvaamista. Mitä ihmettä? Filippo "Pippo" Pozzato on näköjään ajanut saman reitin ja luultavasti hieman enemmän. Entisestä ammattikuskista otetaan kuva ja toinenkin.
Taivaalle alkaa kerääntyä uhkaavia pilviä. Kirjaimellisesti. Takki niskaan ja äkkiä takaisin kohti Bormiota. Sade yllättää jo laskun alkuosuudella. Varsinais-Suomessa kasvaneena alamäet eivät ole vahva lajini. Kaatosade ei tee hommasta ainakaan helpompaa. Kädet alkavat täristä kylmyydestä, koko kroppa hytisee ja jarrupalat ovat näköjään mallia kestää-muttei-pidä. Pakko tehdä välipysähdys ja nauttia kuppi kuumaa. Harvoin on espresso maistunut näin hyvältä. Kaverillani ei ole edes takkia, joka on kelpo varuste jopa hyvässä kelissä. Laskuissa tulee aina kylmä.
Pyörä talliin, kuumaan suihkuun, ajokamat pesuun ja syömään. Ensimmäinen päivä takana ja reissun tarkoitus – Stelvion nousu – suoritettu. Loppuloma voi mennä fiiliksen mukaan. Ja niinhän se menee. Ostin juhlakalulle lipun AC Milanin matsiin, joten seuraavana päivänä on ohjelmassa ajelua Comon rannoilla ja illaksi Milanoon matsia katsomaan.
Ai niin, kaverin syntymäpäivä on tänään. Matti, hyvää 50-vuotista!
(Jatkan juttua erillisissä postauksissa...)
Ajoin heinäkuussa Bormiosta Stelviolle, laskin Pratoon, kurvasin Sveitsiin ja Umbrail-solasta ylös vielä Stelviolle ja sieltä alas Bormioon.
Tomin vessapaikka:
https://scontent.fqlf1-1.fna.fbcdn.net/v/t31.0-8/22136865_10213330160789080_183552321354703347_o.jp g?oh=9e92e989d372eeaa5e7b49b81357b47f&oe=5A502577
Sveitsin tulli Pratosta Umbrailille:
https://scontent.fqlf1-1.fna.fbcdn.net/v/t31.0-8/22096055_10213330160989085_5910090496163519442_o.j pg?oh=8f22c2b1b385a708ceea7aae93161db7&oe=5A3BAA77
Nousua Stelviolle Bormion suunnasta:
https://scontent.fqlf1-1.fna.fbcdn.net/v/t1.0-9/21768398_10213330160149064_1655561486313137611_n.j pg?oh=c5ffba036b8561a31a3b0d0501e26c94&oe=5A452C37
Heinäkuun lumia Stelviolla:
https://scontent.fqlf1-1.fna.fbcdn.net/v/t31.0-8/22104766_10213330160069062_1488728019234341357_o.j pg?oh=e749a962a2a648ca182d73de194fabe8&oe=5A84E0FB
Munamankeli
03.10.2017, 12.40
Toisen ajopäivän aamiaisella huomasimme, että tarjoiluista puuttuu lämmin osuus: pekoni, munakas, puuro, mitä näitä nyt on. Ehkä se oli vain hyvä asia. Suolainen sika potkii vatsalaukussa melko ikävästi, kun edessä on tuntien nousu alppien harjalle. Tänään ei tosin moista ongelmaa olisi ollut. Aamiaisen jälkeen pyörät autoon ja suunta kohti Comoa. Tarkoituksena ottaa päivä kevyesti eilisen jälkeen, jotta silmät pysyvät auki illan matsissa.
Olin valinnut lähtöpaikaksi Bellanon, jonka kautta pääsee lauttarantaan ja siitä yli Bellagioon. Tällä tempulla olisimme säästäneet 40 kilometrin sakkolenkin, minkä jälkeen Comon kierto olisi ollut jotakuinkin 100 kilometriä. Järven muoto on hieman kuin Eiffel-tornin siluetti. Kahden jalan päällä seisova pilari. Lautta olisi oikaissut oikean puoleisen jalan yli.
Matkamusiikkina soiva Roger Waters (http://www.imperiumi.net/index.php?act=albums&id=18242)ja upeat näkyvät aiheuttivat sen, että huristimme epähuomiossa Bellanon liittymän ohi. Kääntöpaikkoja ei juuri ole, joten päätimme jatkaa Comon kaupunkiin. Siellä rantaan, auto parkkiin ja pyörät kasaan. Poljimme vasenta rantaa pohjoiseen. Comoa on hehkutettu milloin missäkin oppaassa ja lifestyle-jutussa, mutta jopa tällainen inhorealisti yllättyi. Järvi ja rantamiljöö ovat tolkuttoman hienoa maisemaa. Itse asiassa hienoimmasta päästä, mitä olen elämässäni nähnyt.
Comoa kiertävä tie on pyöräilijälle helppo. Maantiellä ei kaahailla, autoilijoille on kiertotiet kylien ympäri ja vastaavasti pyöräilijä pääsee kiertämään tunnelit pikkuteitä ja kelviä pitkin. Järvi on maailmankuulu ja maineensa veroinen, mutta sen rannalle rakennetut kylät ovat samanlainen nähtävyys. Hienoja huviloita, kapeita katuja, kaduille levittäytyviä kahviloita ja julkisia uimapaikkoja tämän tästä. Ajelimme noin 80 kilometriä ja kävimme vaihtamassa vaatteet Comon keskustassa, yksityisellä uimarannalla (https://www.google.fi/maps/place/Lido/@45.8235511,9.0787811,224m/data=!3m1!1e3!4m5!3m4!1s0x0:0xa1618c43cb13af85!8m2 !3d45.823593!4d9.077916).
Pyörät kyytiin ja matka jatkui Milanoon. Asialistalla Milanon katedraalinen, legendaarisen Duomon ihmetteleminen ja kevyttä patastelua keskustan aukiolla. Duomon pääsylippuautomaatti on logiikaltaan sellainen, että käyttölittymän rautalankaan lienee haettu mallia Maseratin virranjakajan kytkentäkaaviosta. Lähes jokaisella meni monta minuuttia yksinkertaiseen lippuvalintaan ja maksuun. Aikaa tuhraantui kymmeniä minuutteja, emmekä enää ehtineet sen päivän sisäänpääsyyn (myynti loppuu tuntia ennen ovien sulkemista). Mikäs siinä, kirkko kuin kirkko. Lähtö San Sirolle.
Jalkapallofaneille San Siro on Duomon veroinen pyhättö. Olisiko Mika Aaltonen edelleen ainoa suomalainen, joka on tehnyt siellä (voitto)maalin? Olimme perillä hyvissä ajoin ja saimme auton parkkiin melko lähelle stadionia. Poliisit neuvoivat tien ruokapaikkaan, joka on aivan San Siroa vastapäätä. Ravintola on jonkinlainen 50-luvun versio Hard Rock Cafesta. Jenkkisafkaa fiftarimiljöössä. Kaveri otti jättimäisen hampparin ja minä 350 grammaisen pihvin. Palan painikkeeksi muutama tuoppi Newcastle Brown Alea, Italiassa kun oltiin.
Oli mukava poistua kylläisenä stadikalle, joka on maineeltaan sellainen, ettei siellä kulinarismilla juhlita. Karu ja helvetin iso kasa betonia. Eipä sillä ole väliä, sillä pelin laatu on tärkeintä. AC Milan on uudistunut isolla rahalla ja vieraaksi tullut Cagliari oli selvä altavastaaja. Ottelu päättyi AC Milanin 2-1 voittoon. Suson komea vapaapotkusta tekemä voittomaali taisi olla illan hienoin elämys. Tuohon ei suomalainen pysty, ehkä Littiä lukuunottamatta. Tavallaan yllätyin taas kerran, miten laadukasta pelaaminen on, vaikka kausi on vasta alussa. Toisaalta eihän tämän tason kavereilta voi muuta odottaa. Hämmentävää, että sujuvaan pallon liikutteluun tottuu yhdessä puoliajassa. Paluu arkeen ja seuraavan viikon HJK-HIFK -matsiin oli huomattava.
Munamankeli
04.10.2017, 14.47
Ajoin heinäkuussa Bormiosta Stelviolle, laskin Pratoon, kurvasin Sveitsiin ja Umbrail-solasta ylös vielä Stelviolle ja sieltä alas Bormioon.
Kova pätkä. Olisi ehkä jäänyt itseltä ajamatta. Sen sijaan ajoin Bormiosta Livignoon, sieltä tunnelin kautta Sveitsiin ja Umbrailin ylitys takaisin Bormioon. Ilmeisesti tämä reitti (https://www.bikemap.net/es/route/702385-bormio-livigno-umbrail-pass-bormio/#/z12/46.5228474,10.2315331/terrain). Jossain vaiheessa meinasi usko loppua, mutta viimeistään kylmä olut hotellihuoneessa vei ***tuksen tunteet. Palataan tähän tämän ketjun kolmannessa matkapäiväkirjassa.
okahkonen
04.10.2017, 19.18
Hieno tarina - kiitos että jaoit!
Eihän se helppo ollut mulle, vaikka en mennytkään kovaa. Garmin Edge 1000:n piirtämä reitti.
10 km:n kohdalla on joku ihmeellinen sivuun hyppäys, on joku häiriö, tie ei mennyt noin.
https://scontent.fqlf1-1.fna.fbcdn.net/v/t1.0-9/22195311_10213376674391891_6331358229321566565_n.j pg?oh=17892337a056f496f5b2211d47a62438&oe=5A429DA9
Mainiota tarinaa Munamankelilta. Varsinkin kun tuo kolkka Italiasta on vielä käymättä fillarin kanssa. Kovasti kyllä kiinnostus kasvaa näiden kertomusten myötä. :-)
Kolmatta osaa odotellessa...
Antti Salonen
06.10.2017, 16.25
Bormiosta on ajettavissa samasta paikasta poikkeuksellisen monta hienoa lenkkiä, joilla on legendaarisia mäkiä. Vastaavia mestoja tulee mieleen lähinnä Ranskassa St. Jean de Maurienne, jossa on iso joukko Ranskan Alppien legendaarisia mäkiä ihan nurkalla. Bormiosta pakollisia lenkkejä ovat ainakin seuraavat:
Yllämainittu, eli ensin ajetaan Stelvion tietä ylös Umbrailin risteykseen, lasku Sveitsin puolelle ja takasin Italiaan. Pratosta sitten tullaan Stelvion kuuluisampi puoli ylös. Tässä voi tosiaan ajaa myös Livignon kautta, eli Livignosta pääsee pikkubussin kyydissä kapeasta tunnelista Sveitsiin.
Laaksoa alas Tiranoon, käännös oikeaan ja kohti Sveitsiä ja Berninan solaa. Hiukan ennen huippua käännytään oikealle ja Forcola di Livignon yli takaisin Italiaan. Livignosta Bormioon on matkalla enää pari melko köykäistä mäkeä. Berninan huipullakin voi poiketa jos ei haittaa että tulee pidempi päivä.
Laaksoa alas kohti Tiranoa, mutta joko Grosiosta tai Mazzosta vasemmalle ja Mortirolon päälle. Grosiosta se on helpompi, Mazzosta tulee legendaarinen kuuden kilsan huomattavan jyrkkä osuus. Laskun jälkeen sitten vasemmalle ja Passo di Gavian kautta takaisin Bormioon. En tiedä onko Passo di Gaviaa hienompaa solaa olemassa. Izoard ja Finestre pääsevät lähelle.
Lisäksi kyliltä lähtee kivoja pienempiä teitä jos haluaa ajaa välipäivinä kevyempää, tai jos tarvitsee sakkolenkkiä ym. lenkkejä pidentämään. Esim. Lago di Cancanolle menevä tie on hieno. Järven kiertävä soratie on aika surkea maantiepyörälle.
Gavia on kyllä yksi parhaista mitä on tullut ajettua. Ja nimenomaan se nousu etelän suunnasta ja lasku Bormioon. Eli pientä tietä ylös, isompaa alas vauhdikkaasti.
Mutta kyllä Sellarondakierros on ehkä vielä hienompi kokonaisuudessaan, vaikkei yhtä vaativa.
Bormiosta pakollisia lenkkejä ovat ainakin seuraavat:
...Stelvion tietä ylös Umbrailin risteykseen, lasku Sveitsin puolelle ja takasin Italiaan. Pratosta sitten tullaan Stelvion kuuluisampi puoli ylös.
Laaksoa alas Tiranoon, käännös oikeaan ja kohti Sveitsiä ja Berninan solaa. Hiukan ennen huippua käännytään oikealle ja Forcola di Livignon yli takaisin Italiaan. Livignosta Bormioon on matkalla enää pari melko köykäistä mäkeä.
Laaksoa alas kohti Tiranoa, Mazzosta vasemmalle ja Mortirolon päälle. Mazzosta tulee legendaarinen kuuden kilsan huomattavan jyrkkä osuus. Laskun jälkeen sitten vasemmalle ja Passo di Gavian kautta takaisin Bormioon.
Noista tuli kiva lenkki, tosin vähän eri järjestyksessä. Ajelin reilu vuosi sitten Valtellina Extreme Brevetissä (hienosti järjestetty tapahtuma, suosittelen). Maanvyörymän vuoksi jäi alkuperäiseen ohjelmaan kuulunut kohta 3 ^ käännetyssä järjestyksessä ajamatta, mutta ihan oli riittävästi leipää ilmankin :).
Bormion nousut ovat kyllä mukavasti erilaisia, niin monissa muissa paikoissa iskevää "tympääntymistä" ei pääse tulemaan, vaikka ajelee useammankin kukkulan putkeen.
kuovipolku
06.10.2017, 20.19
Semmoinen sivuhuomautus eli kommentti epäoleelliseen sivuseikkaan että nyt on jostain syystä tehty Pippo Pozzatosta turhan aikaisin entinen maantiepyöräilijä. Kyllä hän vielä ajaa vieläkin, tämän vuoden Gironkin Wilier Triestina – Selle Italian väreissä eikä uran mahdollisesta päättymisestä tähän kauteen ole kerrottu.
Vai missasinko jotenkin juonteenkäänteen ja kuvauksen kohteena olikin joku muu?
Esim. Lago di Cancanolle menevä tie on hieno. Järven kiertävä soratie on aika surkea maantiepyörälle.
Kymmenisen vuotta sitten se sora"tie" tuli mentyä järven ympäri maantiepyörän kanssa. Reittiä voisi kuvailla riittävän haasteelliseksi ja kantamista - siis ei taluttamista - tuli mukavasti. Asfaltoitua osuutta järvelle voi kyllä suositella.
Gavia on kyllä yksi parhaista mitä on tullut ajettua. Ja nimenomaan se nousu etelän suunnasta ja lasku Bormioon. Eli pientä tietä ylös, isompaa alas vauhdikkaasti.
Mutta kyllä Sellarondakierros on ehkä vielä hienompi kokonaisuudessaan, vaikkei yhtä vaativa.
Oln ajanut Gavialle fillarilla vain Bormiosta, mutta kerran autolla huipulta etelään. En aja enää autolla! Liian kapea tie autolle, ei kaiteita, liikaa pudotusta aivan tien vieressä. Välillä piti peruutella, että autot mahtuivat sivuuttamaan. Mun vuokra- Citroen C3 Picasson peilit olivat onneksi selvästi korkeammalla kuin Ferratissa. Päästiin peruuttelematta sivuuttmaan.
Filalrilla voisin ajaa etelästäkin.
... mutta tämän on fillarifoorumi...
kolistelija
08.10.2017, 17.01
Stelvio lienee edelleen pisin aika jonka olen ajanut yhtäjaksoisesti ilman että vapaaratas naksahtaa kertaakaan. Se oli aika rankka, mutta unohtumaton kokemus. Sairastelu oli tehnyt kesästä todella kurjan, jonka pelasti Antti Salosen kanssa ajetut lenkit, jotka hän tuossa yllä mainitsikin. Siitä tulikin yksi parhaimmista pyöräilykesistä koskaan, enkä malta odottaa että vielä ainakin kerran käyn nuo lenkurat ajamassa.
Veto päällä 2 tuntia (https://www.strava.com/activities/184761406/analysis/8588/15871)
Munamankeli
08.10.2017, 17.43
Kolmas päivä alkoi hieman unisissa tunnelmissa. Ajomatka Milanosta Bormioon venyi pikkutunneille, joten kaveri ehdotti kevyempää lenkkiä, jossa olisi hieman vähemmän nousukulmaa. Mikäs siinä, katso sinä reitti ja minä mietin aamiaista. Matti ehdotti pistäytymistä Sveitsin puolella, josta Umbrailin kautta takaisin Bormioon. Kuuntelin puolella korvalla, kysyin pituuden – noin 110 kilometriä – mutten huomannut udella nousujen määrää tai jyrkkyyttä.
Tankkasimme perussetin, ja tässä vaiheessa kaverikin oli vaihtanut cafe americanoon. Pyörät alle ja leppoisaa vauhtia kohti Livignon järveä. Livigno on veroton alue Italian puolella, ennen Sveitsin rajaa. Eräänlainen Alppien Ahvenanmaa, jossa myyntiartikkeleita ovat halpa viina, bensa ja hajuvedet.
Tarkastusasemalle vievä nousu oli noin 1000 metriä ja pituutta kertyi kaikkiaan 23 kilometriä. Ajelimme sen omaa vauhtia ja olin asemalla ennen ajokaveria. Kävin kyselemässä, mikä on meininki tarjoten passiani italialaiselle virkailijalle. Ei se häntä kiinnostanut pätkän vertaa. Koppalakki viittilöi menemään. En mennyt, vaan palasin noin parisataa metriä taaksepäin, pikkuisen järjen tai lammen rannalla nököttävään alppiravintolaan. Kahvi, kevytcola ja sämpylä. Odottelisin ajokaveria.
Jatkoimme yhdessä tarkastusasemalle, josta alkoi lasku Livignoon. Joku pro-porukka kävi asemalla, teki U-käännöksen ja lähti hurjaa vauhtia takaisin alas. Me otimme hieman varomaisemmin. Varsinais-Suomessa kun ei mäkiä juuri ole. Jossain vaiheessa eksyin Matista, mutta muistin ohjeet: ”Aja koko ajan oikean käden suuntaan”. Sinne siis.
Laskin muutaman liikenneympyrän kautta alas Livignoon. Paikka näyttää erikoistuneen maastopuolen harrastajiin ja ammattilaisiin. Livignon laaksossa oli omanlaistaan säpinää. Festarimainen malton, teston ja energiajuomien tuoksuinen tunnelma. Aivan toista kuin Bormion rauhallisen unelias porvari-idylli. Jossain vaiheessa ohitin Slovakian joukkueen ja heidän tukikohtansa. Heistä muutama sana tuonnempana. Köröttelin kohti Livignon järveä, joka on upean vaaleansininen, mutta valitettavasti suurin osa rantaa halkovasta tiestä kulkee tunnelin kautta (https://upload.wikimedia.org/wikipedia/commons/thumb/6/6d/LagoDelGallo.JPG/1200px-LagoDelGallo.JPG).
Tunnelia kesti muutama kilometri. Puolivälissä vastaan ajoi tarkastusasemalla nähty ammattilaisjoukkue. Kaverit siis ajoivat tarkastusasemalta Sveitsin rajalle ja takaisin. Saavuin padolle rakennetulle raja-asemalle. Otaksuin Matin tulevan perässä. Maksoin kuuden euron maksun, koetin näyttää passiani, mikä ei taaskaan kiinnostanut virkailijaa. Oletin maksun olevan jonkinlainen rajamaksu tai muu vastaava. Ajoin patoa pitkin Sveitsin puolelle. Siellä odotti tunneli, jonka edessä paloi punainen valo.
Odottelin valojen vaihtumista. Taakseni ajoi Audi RS4 , jonka kuljettaja saapasteli luokseni tarjoten jotain. Suomalaisen kohteliaasti kieltäydyin välittömästi. Mikä lie puliveivari. Kaveri veti kätensä pois ja avasi siinä olleen suklaakonvehdin. Hatutti ja hävetti. Olisi maistunut väsyneelle kulkijalle. Mies kyseli, aionko ajaa tunnelin läpi? Tietenkin aion, eihän täältä muuten pääse pois. Hän selitti, että pyörällä ajo on ollut ainakin aiemmin kiellettyä. Kannattaa kuulemma tarkistaa asia tunnelin suulla olevasta kyltistä.
Klossit kiinni ja muutama pyöräytys kyltin luo. Saksa on jäänyt Korkeajännityksen ja Teresa Orlowskin tähdittämien filmien varaan, mutta ymmärsin sanan ’verboten’ ja 200 – 1000 euron sakot. Mitäs nyt? Audimies lohdutteli, ettei hätä ole tämän näköinen. Voin ottaa riskin ja ajaa tunnelin hänen perässään, mihin temppuun riittäisi noin 40 km/h vauhti pimeässä putkessa. Toinen vaihtoehto on odotella sukkulabussia, jota pyöräilijät yleensä käyttävät. Olinhan jo maksanut siitä. Se siis oli mystinen kuuden euron lunnas.
Kiitin avuliasta kaveria neuvoista ja mietin vaihtoehtoja. Valot vaihtuivat vihreäksi. RS4 kaasutti tunneliin, mutta minä ajelin padon huoltorakennukselle pitämään sadetta. Josko se Matti sieltä tulisi kanssakärsijäksi? Ei tullut vaan paikalle pelmahti sukkulabussi. Kuski pysähtyi ja kyseli, olenko maksanut? Sitten ei muuta kuin kyytiin.
Tunneli oli melkoisen pitkä ja lähes pilkkopimeä. Onneksi en lähtenyt koettamaan onneani. Kamat ulos bussista, hetken epätietoisuus. Matkassa oli toinenkin yksinäinen pyöräilijä, langanlaiha ja erittäin ammattimaisen näköinen kuski. Kyselin kaverilta, jotta mihin matka? Bormioon. Sama suunta, mutta miten sinne mennään? Edessä on kuulemma pari mäkeä (Ofenpass eli Passo del Forno ja Umbrail). Niiden nimet menivät ohi, mutta jälkimmäinen kuulosti tutulta. Olisiko Matti maininnut sen? Ensimmäinen on kuulemma helppo, mutta Umbrail on melko paha. Nyt sain nimestä kiinni ja ymmärsin olevan oikeilla jäljillä. Koetin soittaa Matille varoittaakseni tunnelista. Ei yhteyttä.
Aloin ajella samaan suuntaan, johon minua neuvonut kaveri katosi. Maisema oli todella hienoa. Havupuuta, hiekkaista pohjaa eikä ketään missään. Poljin jonkin matkaa, kunnes päätin pysähtyä niityn viereen rakennetulle majatalolle. Pakko syödä jotain, jos tapaamani vinttikoiran puheissa on pätkääkään perää. Pyysin spagettia ja isoimman mahdollisen tuopin omenamehua sekä litran pullon sihivettä. Spagettia ei ollut mutta kelpaisiko paikallinen keitto? Kaikki käy, kun on nälkä eikä vaihtoehtoja. Tarjoilija ei ollut italialainen donna, mutta hymynsä sitäkin valloittavampi. Ryystin keiton ja kiitin tarjoilusta. Mattia ei näkynyt vieläkään. Mehua toiseen juotavapulloon, vettä sekaan ja menoksi. Toisessa oli vielä löpöä täysi tankki.
Passo del Forno on tarkalleen 2149 metrin korkeudessa. Alue on osa jonkinlaista luonnonpuistoa, joten maisemat olivat sen mukaiset. Huikeaa. Tämänkin ylityksen huipulla on ravintola, jonka pihassa seissyt mies hurrasi minulle. Huikkasin takaisin, jotta liian aikaista. Katsotaan tilanne Bormiossa. Kanssakuski oli oikeassa. Eihän tämä nyt niin pahalta tuntunut. Välillä hapotti, vaan ei silti tarvinnut pitää turhia taukoja. No, kerran nousin satulasta ja vedin henkeä. Siinä kohdassa oli jyrkkyyttä reilu 12 astetta.
En pysähtynyt huipulle vaan jatkoin samaa kyytiä alas laaksoon. Nyt vasta maisemat aukenivat. Käsittämättömän hienoa, suorastaan elokuvamaista. En olisi yhtään ihmettelyt vastaan kävelevää Pikku-Heidiä. Tien kunto on hyvä, lasku melko suoraa, joten kerrankin sain nauttia vauhdin hurmasta. Takaraivossa tosin painoi minua neuvoneen kuskin sanat Umbrailin vaikeudesta ja käsitys siitä, että jokainen laskettu metri joudutaan nousemaan korkojen kera.
Ohitin pari kylää, näin Umbrailin kyltin ja käännyin sinne pientä kujaa pitkin. Tajusin välittömästi, mitä neuvojani oli tarkoittanut. Veemäisen näköistä syheröä, suht’ rapeaa tienpintaa ja huippua ei edes näkynyt. Aloin nousta siksakkia, mietin kuinka monta käännöstä olisi edessä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen puusto harveni, maasto alkoi loiventua ja edessä oli pieni silta. Sen takana häämötti paljas laki ja tien loppu. Eihän tämä ollut niinkään paha!
Eipä ollut ei, mutta näkemäni tie ei päättynytkään, vaan mutkien jälkeen aukeni puuton osuus samanlaista syheröä. Hieman loivempaa kaarretta (http://roadstodrive.com/wp-content/uploads/2017/02/Italy_Mountain_PassoDellUmbrail4_roads2drive.jpg), samalla jyrkkyydellä. Jatkoin matkaa hammasta purren ja ääneen kiroillen. Ei yhtään kanssakulkijaa paitsi muutama tielaitoksen kaveri tekemässä mittauksia. Rinnettä jatkui ja jatkui. En ollut varma, oliko mikään näkemistäni Umbrailin huippu vai olenko kenties vasta puolivälissä.
Jokainen mutka tuntui voitolta. Silti en ollut varma, jaksanko laelle asti. Itse asiassa olen edellisen kerran ollut yhtä väsynyt Kanarian Valley of the Tears (VOTT) (https://lafuga.cc/2016/01/14/16-roads-to-ride-in-2016/) -lenkillä, jonka ajoin kireämmällä 34-23 välityksellä. Toki olin silloin paremmassa pyöräilykunnossa. Tämä oli pahempaa kuin kovimmat juoksukisani, vaikka niissä mentiin heti paukusta täysillä muutama tunti.
Hetken mietin kyydin pummaamista näkemiltäni tielaitoksen duunareilta. Ei perkele, en kehtaa. Väkisin vääntämistä satulassa ja jurnuttamista putkelta, pois satulasta, seuraava mutka, nousua, pois satulasta… Kunnes vihdoin näin huipun, jonne EI MENNYT tietä. Ymmärsin Umbrailin olevan aivan muutaman mutkan takana. Taivaalta putosi muutama tippa vettä. Ei ollut hikeä tai kyyneleitäni. Raja-asemalla ei ollut ketään, otin muutaman kuvan ja aloin laskea kohti Stelviolle osuvaa tienhaaraa.
Tässä vaiheessa Stelvion maisemat eivät järin kiinnostaneet. Onhan näitä nähty. Ainakin kerran aiemmin. Laskin kohti Bormiota niin nopeasti kuin uskalsin. Pyörä talliin ja suoraan huoneen jääkaapille. Käteen Carsberg, muutama kulaus ja mietin, milloin Matti mahtaa saapua mestoille.
Naapurihuoneesta kuuluu tervehdys. Mitä ihmettä? Kaveri lepäilee ilmeisen hyvävointisena sängyllään. Selitys on yksinkertainen. Ajoimme erilleen Livignossa, jossa Matti oli kysellyt mainitulta Slovakian joukkueelta Sveitsin rajaa. Maastokuskit olivat puistelleet päätään todeten reitin olevan rankka, eikä sinne kukaan järkevä lähtisi. Matti kääntyi ympäri ja ajoi samaa tietä takaisin Bormioon.
Illalla palkitsen itseni pienellä viinikarahvilla, ranuilla ja paikallisten suosimalla viherpippurikastikkeessa uivalla pihvillä. Olipa päivä. Ja sen piti olla leppoisa satkun lenkki vuori-ilmasta sekä maisemista nautiskellen. Pituutta 108 kilometriä, nousua 3361 metriä (https://ridewithgps.com/routes/10114865#metrics) ja Umbrailin keskijyrkkyys 8,1 astetta. Carlsbergin alkoholipitoisuus 5,0.
Päivä 1, Stelvio (http://www.fillarifoorumi.fi/forum/showthread.php?57846-Bormio-Passo-dello-Stelvio-Gavia-ja-Umbrail&p=2711727#post2711727)
Päivä 2, Como (http://www.fillarifoorumi.fi/forum/showthread.php?57846-Bormio-Passo-dello-Stelvio-Gavia-ja-Umbrail&p=2713539#post2713539)
Päivä 3, Umbrail (http://www.fillarifoorumi.fi/forum/showthread.php?57846-Bormio-Passo-dello-Stelvio-Gavia-ja-Umbrail&p=2715098#post2715098)
Munamankeli
08.10.2017, 17.54
Semmoinen sivuhuomautus eli kommentti epäoleelliseen sivuseikkaan että nyt on jostain syystä tehty Pippo Pozzatosta turhan aikaisin entinen maantiepyöräilijä. Kyllä hän vielä ajaa vieläkin, tämän vuoden Gironkin Wilier Triestina – Selle Italian väreissä eikä uran mahdollisesta päättymisestä tähän kauteen ole kerrottu.
Vai missasinko jotenkin juonteenkäänteen ja kuvauksen kohteena olikin joku muu?
Et missannut vaan olet aivan oikeassa. Näköjään Pippo ajaa edelleen. Tsekkasin faktat liian nopeasti kännyllä Wikipediasta ja jotenkin järkeilin asian sujuvan loogisesti, eli väärin. Muistin miehen 2000-luvun alun Fassa Bortolo -tiimistä ja ajattelin uran olevan jo jäähdyttelyvaiheessa. Onpa kaveri tosiaan ajanut pitkän tovin.
Oln ajanut Gavialle fillarilla vain Bormiosta, mutta kerran autolla huipulta etelään. En aja enää autolla! Liian kapea tie autolle, ei kaiteita, liikaa pudotusta aivan tien vieressä. Välillä piti peruutella, että autot mahtuivat sivuuttamaan. Mun vuokra- Citroen C3 Picasson peilit olivat onneksi selvästi korkeammalla kuin Ferratissa. Päästiin peruuttelematta sivuuttmaan.
Filalrilla voisin ajaa etelästäkin.
... mutta tämän on fillarifoorumi...
Joo se Gavian nousu etelästä on aika kapoista tietä autoille. Silloin kun noustiin, niin siellä oli joku/jotkut autot vähän kolaroineet niin, että tie oli tukossa. Me kyllä pyörillä päästiin läpi, mutta huoltojoukot oli tulossa autolla perässä, ja he joutuivat kääntymään ympäri ja kiertämään aika pitkän lenkin päästäkseen Bormioon. Me oltiinkin pyörillä nopeammin perillä. Oli kyllä mukavan rauhallista kiivetä ja katsella maisemia, kun autoja ei juuri ollut, muutama vastaantulija vain.
Stelvion livekameran osoite on muuttunut:
https://www.skiresort.info/index.php?eID=mg_skiresort_webcamproxy&uid=1199
Terve,
päivitetäänpäs hieman tätä ketjua. Kävin viikon ajelemassa Bormiosta käsin ja tässä kokemuksia. Matkat ja majoitus oli hoidettu suomalaisen matkatoimiston kautta, joka järjestää alueelle vaellusmatkoja, minä jätin omasta matkasta tuon vaelluspaketin pois. Hotellina oli La (https://www.genzianella.com/en/)Genzianella (https://www.genzianella.com/en/), jota voin suositella varauksetta. Olin varannut hotellista erikseen heidän pyöräilypaketin, johon kuului kameravalvottu säilytyshuone sekä perustyökalut pienten huoltojen tekoa varten, luonnollisesti pesutarvikkeet löytyi myös. Lisäksi tuohon pakettiin kuului ajovaatteiden pesupalvelu. Lisäksi hotellissa on 2 saunaa, jotka ovat käytettävissä ilman erillistä maksua, kunhan vain pyytää laittamaan ne päälle (ihan hyvät saunat). Majoitus oli puolihoidolla ja joka ilta oli tarjolla 5 ruokalajin illallinen. Kyseisen hotellin ruoka on niin hyvässä maineessa, että myös paikalliset käyvät siellä syömässä, samoin muiden hotellien vieraita. Viikon ajot olin varannut StelvioExperienceltä (http://www.stelvioexperience.it/Home). Heidän konseptinsa on järjestää ryhmälenkkejä, joista joka toinen päivä on pidempi lenkki ja vastaavasti joka toinen hieman kevyempi. Pitkillä lenkeillä mukana kulkee huoltoauto, jonne saa mukaan vaihtovaatteet / lämmintä alamäkiin. Lisäksi lenkeillä on tarjolla hedelmiä, leipiä ja kakkua, mikäli omat eväät eivät riitä. Samoin pulloja pystyy täyttämään huoltoautosta. Jos voimat loppuu kesken, niin autoon mahtuu muutama pyörä ja matkustaja. Lisäksi siellä näytti olevan varakiekkoja sekä työkaluja, mikäli tuli teknisiä ongelmia. Ryhmän mukana ajoi pyöräileviä oppaita, jotka ottivat pyöräilijöistä valokuvia koko päivän ajan, nämä kuvat sai illalla ladata heidän nettisivuiltaan. Luonnollisesti oppaat myös antoivat kokemattomille ajovinkkejä sekä tsemppasivat vaikeina hetkinä. Bormiossa sesonki oli vasta alkamassa ja ryhmien koot vaihteli suuresti eri päivinä, suurimmillaan ryhmäkoko oli yli 30 ja pienimillään meitä ajoi 9, oppaat mukaan lukien. Pyöräilijöitä oli ympäri maailmaa ja todella eritasoisia sekä -ikäisiä. Kaiken kaikkiaan homma oli todella sosiaalista ja kaikki oli yhtä suurta perhettä, englannilla pärjäsi hyvin. Ajettavaahan tuolla riittää vaikka kuinka paljon. Minä olin varannut ajot 6 päivälle, eli koko StelvioExperiencen ohjelman. Stelvio ajettiin sekä Bormiosta, että Pratosta. MortiroloMazzosta ja Forcola di LivignoTiranosta. Gavia jäi tällä kertaa ajamatta, kun tie Bormion puoleta oli suljettu maanvyöryuhan vuoksi, mutta onpahan syy palata takaisin. Parina päivänä alkuperäisiä reittisuunnitelmia jouduttiin siis muuttamaan tuon Gavian sulkemisen vuoksi, mutta vaihtoehtoiset reitit olivat myös hienoja ajettavia. Viikossa matkaa kertyi n. 500 km ja nousumetrejä hieman alle 13000. Ajot löytyy täältä (https://www.strava.com/athletes/10401104#interval?interval=201927&interval_type=week&chart_type=miles&year_offset=0). Upeaa seutua ajella pyörällä ja nyt on paljon uusia kavereita ympäri maailmaa.
vBulletin® v4.2.5, Copyright ©2000-2025, Jelsoft Enterprises Ltd.